Jari Sarasvuo Talouslehdistössä

En malttanut olla analysoimatta Jari Sarasvuon julkisuuskuvaa luettuani blogitekstejä, joissa on pohdittu myös muiden julkkisten medianäkyvyyttä. Sarasvuohan on ollut sekä keltaisen että talouslehdistön lemmikki jo pitkän aikaa. Ennen toimimistaan Trainers´Housen johtotehtävissä Sarasvuo teki uraa toimittajana radiossa, televisiossa ja lehdistössä. Varmasti hänen taustansa selittää osaksi median kiinnostusta yritysvalmentajaa kohtaan.

Toisena tekijänä lehtien mielenkiintoon näen Sarasvuon liike-elämän tabuja rikkovan kielenkäytön. Säännöllisesti voidaan lukea lehdistä mitä kommentteja hän on heittänyt yleensä muodollisissa osavuosikatsauksien julkistamistilaisuuksissa. Yleensä näistä tilaisuuksista on nostettu julkisuuteen juuri Sarasvuon kommentit, eikä yrityksen liiketoiminnan visiota tai tunnuslukuja. Esimerkiksi Syksyllä 2008 taantuman hiipiessä maailman markkinoille Sarasvuo kommentoi tilannetta "Tule lama kultainen. Taantuma tarjoaa mahdollisuuden ratkaisevaan irtiottoon". Tästä komentista tehtiin otsikot ainakin Iltasanomiin, Iltalehteen, Kauppalehteen ja Taloussanomiin.

Jari Sarasvuo on valottanut mediahuomion saamista kirjassaan "Huomiotalous". Siinä hän painottaa viestinnän tärkeyttä osana liiketoimintaa. "Kertomusten talous palkitsee ne, jotka saavat työlleen ja tarkoitukselleen huomiota - ja vielä osaavat käyttää kohdalleen osunutta valokeilaa toisten hyväksi" (Sarasvuo 2005. 25) Sarasvuon kohdalla tämä on ollut helposti huomattavissa, sillä hän on pyrkinyt kytkemään oman julkisuuskuvansa vahvasti Trainers´Houseen.

Viime aikoina tosin hänen persoonaansa on käsite3lty julkisuudessa lähinnä yksityiselämän pohjalta. Silti esimerkiksi Linnan juhlien aikana tehdyissä haastatteluissa Sarasvuota tituleerattiin "Trainers´Housen toimitusjohtajaksi". Onkin mielenkiintoista seurata mihin suuntaan Trainers´Housen ja Sarasvuon julkisuuskuvat kehittyvät nyt kun valmennusyhtiön puikoissa toimii puhtaan liikemiestaustan omaava Vesa Honkanen

Israel ja Palestiina mediasodassa

Olen seurannut muutaman vuoden ajan uutisointia Israelin ja Palestiinan alueelta televisiosta ja sanomalehdistä. Mielenkiintoista on ollut huomata kuinka erilaista samoista aiheista uutisointi on eri medioissa. Esimerkiksi toukokuussa 2010 uutisoitiin Israelin armejan tekemästä iskusta Gazaan matkalla olleeseen avustuslaivaan. Hetkessä maailmalle levisivät uutiset, joissa kerrottiin Israelin tehneen törkeän iskun kansainvälistä avustuslaivaa vastaan. Myöhemmin esimerkiksi Suomen Kuvalehti kertoi 11.6.2010 artikkelissaan " Gazan laivaisku: Israelin tiedustelupalvelu teki virheen ja aktivistit suunnittelivat taistelua" tapahtumien kulusta näin: " Tapahtumasta otetusta kuvamateriaalista näkyy selvästi, kuinka useat kymmenet kepein, tangoin ja puukoin ja raskain esinein varustautuneet aktivistit kävivät yksitellen köyttä pitkin laskeutuvien kommandojen kimppuun. Ensimmäiseksi laskeutuneista kuudesta Israelilaissotilaasta kaksi menetti tajuntansa hakkaamisen seurauksena, kahta ammuttiin luultavasti tainutetuilta sotilailta otetuilla pistooleilla ja kaksi pelastautui puukotettuina sekä varusteensa menettäneinä mereen"

Uutisten ristiriittaisuutta ei voi ymmärtää, jos ei ymmärrä taustalla olevaa suurvaltapolitiikkaa. Palestiinaan tukevat erityisesti Iran ja Libadon kun taas Israelin tukijana toimii näkyvimmin Yhdysvallat. Muslimimaailma ja Länsimaat vääntävät kättä maailman historiallisesti merkittävällä näyttämöllä. Israelin ja Palestiinan uutiset ovat osa taidokasta mediasotaa, jossa molempien osapuolien tehtävänä on kääntää selkkaukset omaksi eduksi esittämällä itsensä uhriasemassa tai puolustavana osapuolena. Toistaiseksi voittajana tässä on ollut Palestiina, jonka liittolaisten uutistoimistot ovat onnistuneet nopeimmin välittämään tietoja yhä uusista selkkauksista. Nämä ensi käden tiedot ovat sitten vaikuttaneet niihin mielikuviin, jotka käsiteltävään asiaan ovat syntyneet. Israelin näkemys on usein jäänyt taka-alalle, eikä sitä ole onnistuttu välittämään reaaliajassa. Tämän vuoksi juutalaisvaltion kanta onkin jäänyt voimakkasti hämärän peittoon

Kuvien sukupuolijakauma kansainvälisessä talouslehdessä

Petran taannoinen analyysi henkilökuvista Kauppalehdissä ( 21.2 ja 22.2) tuotti inspiraation tarkastella samaa ilmiötä, mutta ulkomaisen talouslehdistön puitteissa. Tarkastelun kohteeksi valitsin The Wall Street Journalin ( Euroopan versio, 2.3) ja The Financial Timesin (Euroopan versio, 2.3). Kuvista analysoin vain henkilökuvia, en siis mainoksia tai suurryhmäkuvia. Kumpaakin lehteä pidetään ns. laatulehtinä erotuksena iltapäivälehtiin. ”Laatulehdellisyys” näkyy kuvien verrattain pienessä määrässä, tekstiä suositaan vahvasti visuaalisuuden kustannuksella.

Financial Timesin numerossa oli yhteensä 28 henkilökuvaa, joista kolme esitti naista. Lähikuvia (intiimi suhde) oli yhteensä 19, joista yksi esitti naista. Sosiaalisen suhteen kuvia oli 5, joista yksi esitti naista. Julkisen suhteen (koko kuva) kuvia oli 4, joista yksi nainen. Useimmat Financial Timesin kuvista esittivät itse kunkin jutun toimittajaa, joissa katse kohdistui suoraan lukijaan.

Financial Times 2.3.2011	Sukupuoli- jakauma	Intiimisuhde	Sosiaalinen suhde	Julkinen suhde
M	89%	95%	80%	75%
N	11 %	5%	20%	25%

Wall Street Journalin numerossa oli yhteensä 27 kuvaa, joista kuusi esitti naista. Lähikuvia (intiimi suhde) oli 17, joista kolme esitti naista. Sosiaalisen suhteen kuvia (vyötäröstä ylöspäin) oli 8, joista yksi nainen. Julkisen suhteen kuvia oli kokonaisuudessaan 2, joiden joukossa ei ollut yhtään naista.

Wall Street Journal 2.3.2011	Sukupuoli-jakauma	Intiimisuhde	Sosiaalinen suhde	Julkinen suhde
M	78 %	82%	87.5%	100%
N	22 %	18%	12.5%	0%

Tilasto sinällään antaa realistisen kuvan nykytalousjournalismista, jossa naisia ei juurikaan tekijöinä esiinny. Kiintoisasti Financial Timesin ainoa koko kuva naisesta oli Arts- osaston otos balettitanssijasta.

Lopun alku - talousjournalismi Nokian jälkeen?

Viime aikoina suomalainen talouslehdistö on riepotellut Nokian vähittäistä kuolemaa. Lööpit ovat pöyristelleet suomalaisen talouselämän veturin jarruilua, työpaikkojen katoamista ja Nokian epäonnistunutta strategiaa matkapuhelinalan rakennemuutoksen keskellä. Kuten esimerkiksi Heidi Hirston luennolla todettiin, Helsingin Sanomat on edustanut Nokia-uutisoinnissa kenties hiukan vastuullisempaa ja isänmaallisempaa linjaa. Kuitenkin kärjistäen voidaan todeta, että yleisesti ' lynkkausmieliala' on värittänyt suurinta osaa otsikoista, artikkelien sisällöstä ja mm. juttujen kuvituksesta.

Samaan aikaan toisaalla on kuitenkin käynnissä toisenlainenkin tarina, joka on päässyt Nokiaa vähemmälle huomiolle. Aalto-yliopiston opiskelijoiden Aalto Entrepreneurship Society on tämän tarinan ehkä toistaiseksi näkyvin esimerkki. Uudenlaiseen ajattelutapaan tähtäävän sukupolven edustajat pyrkivät häivyttämään Suomen kansantaloudesta Nokia-vetoisuutta ja rakentamaan maamme talouselämää kestävämmälle, riskiltään hajautetummalle pohjalle. Kasvuyrittäjyyttä edistävä yhteisö järjestääkin maaliskuussa isoimman tapahtumansa: keskustelutilaisuuden, jossa Nokian-jälkeisestä elämästä keskustelemassa ovat mm. Jorma Ollila, Risto Siilasmaa ja Björn Wahlroos. Keskustelua käydään Finlandia-talolla Suomen talouden ja yhteiskunnan tulevaisuuden haasteista.

Herää kysymys, miksi tällaista keskustelua ei olla käyty aikaisemmin.

Vanhat lait eivät enää päde - Nokian kulta-aika on ohi. Hälyyttävää on, että pienen kansan identiteettiä sekä bruttokansantuotetta on näinkin pitkään leimannut yhden firman majesteettinen kasvutarina. Tätä roolia ovat olleet pönkittämässä niin Nokia, Suomen kansalaiset kuin myös talousmediamme. Status quon säilyttäminen ei ole kuitenkaan koskaan mahdollista, sillä maailma ympärillä muuttuu. Vaikka suomalaiset talousmediat eivät pystykään ennustamaan tulevaa, on räksyttävän talouselämän vahtikoiran rooli ehkä menneinä vuosina kuitenkin päässyt hiukan sumentumaan kansamme Nokia-huumassa. Tämänhetkinen lynkkauskeskustelu onkin kuin vastareaktio vuosia kestäneelle nousuhumalalle.

Onkin kiintoisaa seurata, miten suomalainen talousdiskurssi kehittyy Nokian kuoleman raportoinnin jälkeen. Ymmärtääkö talouslehdistö, että maamme ei välttämättä tarvitsekaan elää ja kuolla vain yhden firman kanssa? Jos ymmärtää, kumpi on houkuttelevampaa - lähteä promotoimaan uusia, innovatiivisia avauksia vai voivotella menneitä ja maalailla piruja seinille ("Suomessa pienosakkaat alkoivat kerätä nettiadressia Microsoft-sopimuksen purkamiseksi ja Elopin erottamiseksi")?

Yhden kortin varassa pelaaminen ei ole koskaan pidemmän päälle kannattava ratkaisu. Suomalaisen talouslehdistön onkin syytä pitää itseään silmällä. Mikäli diskurssi alkaa pyöriä seuraavan Nokia 2.0:n varassa, kannattaa ottaa askel taaksepäin ja sekoittaa pakkaa.

Kuvituksen kautta jotain enemmän…

Lehtien kuvitusta pohtiessani päätin tutustua Lehtikuvan verkkosivuihin. Yllätyksekseni sain huomata, että STT ja lehtikuva yhdistyivät 1.3.2010. Lähes tasan vuoden ikäinen STT-Lehtikuva on nyt kokonaisuutena omien sanojensa mukaan Suomen johtava uutis- ja kuvatoimisto. Surffailuni siirtyi siis STT:n verkkosivuille…

Majapuron (2006, 116) mukaan lehden tekeminen on journalismia tekstein ja kuvin. STT:n verkkosivuilta löytyi mielenkiintoinen tyylikirja-niminen opas (lähde: http://www.stt.fi/fi/tyylikirja/kuvitus/)tärkeistä journalistisista tavoitteista ja toimintatavoista. Myös kuvitukselle löytyi oppaasta oma lukunsa, johon mielenkiinnolla uppouduin.

Kuvituksella, grafiikalla ja kuvilla, on tärkeä rooli sekä tiedon välittäjänä että lukijan mielenkiinnon herättäjänä. STT:n mukaan grafiikka tai kuva on yksi juttupaketin jutuista. Kyse on siis jonkin uuden näkökulman välittämisestä – kuvituksen on tarjottava jotakin lisää. Mutta entäpä jos kuvia ei olisikaan? Hmm, kirjaa lukiessa mieli luo automaattisesti kuvia tekstin perusteella, mutta lehteä lukiessa mieli odottaa kuvitusta. Tosiasioita ei oikein haluaisi edes jättää omien kuvitelmien varaan.

STT:n tyylikirjan mukaan grafiikka on myös loistava väline uutisaiheen taustoittamiseen, koska siinä voi herättää henkiin pelkät faktatiedot tai prosessien etenemisen. Tarkoituksena ei siis ole kerrata asioita kaavioin ja vaan selittää graafisin keinoin ne asiat, jotka lukijan on helpompi ymmärtää kuvasta kuin tekstistä. Kyse on tuolloin tietografiikasta (Majapuro, 2006, 119). Tästä esimerkkinä Elmon tunnilla esittelemät grafiikat, joiden kuvaamaa rakennetta olisi käytännössä mahdoton kuvata sanoin.

STT:n luonnehdinnan mukaan hyvä lehtikuva sen sijaan tuo sanomalehden sivulle ”liikkeen ja tunteet” – olematta kuitenkaan liiaksi taidetta. Tyylikirjassa kehotetaan harkitsemaan erilaisia kuva- ja näkökulmia sekä välttämään poseerauksia ja pönöttäviä hahmoja. Tässä mielessä talousjournalismissa on mielestäni menty eteenpäin. Vaikka tyypillisesti kuvassa on yrityksen johtaja puvussaan, on eri kuvakulmia kyllä kokeiltu. Pörssijulkistuksissa ja irtisanomistiedotuksissa kuvattavilla tuskin on aikaa poseerata kuvaajan visioiden mukaan, mutta henkilöhaastatteluissa kuvat ovat mielestäni usein aika mukavasti mietittyjä. Erityisesti pidän itse kuvista, joissa henkilö on ”työssään” tai yrityksen valmistamien tavaroiden keskellä. Ne tuovat konkretiaa muuten niin abstraktiin talouteen.

Mitä suomalainen talousjournalismi osaa ja mitä ei

Aivan ensiksi haluaisin kiittää Susanne Dahlgreniä, Sari Kivistöä ja Susanna Paasosta, jotka ovat juuri ilmestyneessä kirjassaan Skandaali. Suomalaisen taiteen ja politiikan mediakohut (Helsinki-kirjat 2011) määritelleet käsitteet kohu ja skandaali. Näitä sanoja nimittäin käytetään mediassa, myös talousjournalistisissa julkaisuissa, varsin säästelemättä ja miten sattuu.

"Kohu on jostakin asiasta syntyvää laajaakin hälinää, joka kestää aikansa eikä välttämättä johda mihinkään." Esimerkiksi Ike Kanervan tekstiviestit.

"Skandaali taas kuohuttaa ja pahastuttaa yhteisöä ja yhteiskuntaa laajalti ja johtaa muutoksen vaatimuksiin. Näitä vaatimuksia ovat muun muassa eroaminen tai vähintään katumus ja anteeksipyyntö. Skandaalin ympäriltä ei kohu yleensä laannu ennen kuin kiihtynyt yleisö on saanut hyvityksensä." Varmasti kaikille tuli nyt mieleen Halmesmäki.

Tästä seuraavana tulisi varmasti kriisi, joka on yhteiskunnallisesti tai globaalisti koskettava (negatiivinen) tapahtuma. Asia, jolla on oikeasti merkitystä.

Vaikka Suomessa ei ihan Iso-Britannian tasolle ylletä, olemme me aika hyviä tuottamaan talousjournalistisia kohuja ja skandaaleja. Kysymys kuitenkin kuuluu, olemmeko tarpeeksi hyviä kriisien suhteen?

Muun muassa Vakuutusyhtiö Ilmarisen johtaja Jaakko Kiander toivoo taloustiedon suurkulutajana palstatilaa monimutkaisten taloudellisten aiheiden laajempaan kartoitukseen. Hänen mielestään Suomessa on hyviä talousjournalisteja, mutta ei jostain syystä varsinaisia ekonomistijournalisteja, joissa yhdistyisivät journalistin taidot syvällisempään ekonomistikoulutukseen ja -ymmärrykseen. (http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2011/04/artikkelit/kiire-vei-teran-talousjournalism/)

Tutkijat Esa Reunanen ja Anna Simola ovat samoilla linjoilla. Heidän vuonna 2010 julkaistu tutkimuksensa Toistaiseksi kaikki hyvin - Kansainvälinen finanssikriisi talousjournalismissa kritisoi suomalaisen talousjournalismin reagointi- ja uutisointikykyä talouskriisin aikana. Tutkijat vertailivat Helsingin Sanomien, Kauppalehden ja Financial Timesin juttuja aiheesta.

Reunasen ja Simolan pointit ovat herättäneet närkästystä, ja monelta taholta on kiiruhdettu vasta-argumentoimaan. Taloussanomien toimittajan Jan Hurrin mielestä toimittajien toimenkuvaan ei kuulu ennustaminen.

Olipa niin tai näin, mielestäni on kuitenkin hienoa, että journalistien käyttämiä termejä pohditaan ja aihealuetta tutkitaan. Kehitys vaatii julkisen tilan valtaamista fiksulle keskustelulle.