En malttanut olla analysoimatta Jari Sarasvuon julkisuuskuvaa luettuani blogitekstejä, joissa on pohdittu myös muiden julkkisten medianäkyvyyttä. Sarasvuohan on ollut sekä keltaisen että talouslehdistön lemmikki jo pitkän aikaa. Ennen toimimistaan Trainers´Housen johtotehtävissä Sarasvuo teki uraa toimittajana radiossa, televisiossa ja lehdistössä. Varmasti hänen taustansa selittää osaksi median kiinnostusta yritysvalmentajaa kohtaan.
Toisena tekijänä lehtien mielenkiintoon näen Sarasvuon liike-elämän tabuja rikkovan kielenkäytön. Säännöllisesti voidaan lukea lehdistä mitä kommentteja hän on heittänyt yleensä muodollisissa osavuosikatsauksien julkistamistilaisuuksissa. Yleensä näistä tilaisuuksista on nostettu julkisuuteen juuri Sarasvuon kommentit, eikä yrityksen liiketoiminnan visiota tai tunnuslukuja. Esimerkiksi Syksyllä 2008 taantuman hiipiessä maailman markkinoille Sarasvuo kommentoi tilannetta "Tule lama kultainen. Taantuma tarjoaa mahdollisuuden ratkaisevaan irtiottoon". Tästä komentista tehtiin otsikot ainakin Iltasanomiin, Iltalehteen, Kauppalehteen ja Taloussanomiin.
Jari Sarasvuo on valottanut mediahuomion saamista kirjassaan "Huomiotalous". Siinä hän painottaa viestinnän tärkeyttä osana liiketoimintaa. "Kertomusten talous palkitsee ne, jotka saavat työlleen ja tarkoitukselleen huomiota - ja vielä osaavat käyttää kohdalleen osunutta valokeilaa toisten hyväksi" (Sarasvuo 2005. 25) Sarasvuon kohdalla tämä on ollut helposti huomattavissa, sillä hän on pyrkinyt kytkemään oman julkisuuskuvansa vahvasti Trainers´Houseen.
Viime aikoina tosin hänen persoonaansa on käsite3lty julkisuudessa lähinnä yksityiselämän pohjalta. Silti esimerkiksi Linnan juhlien aikana tehdyissä haastatteluissa Sarasvuota tituleerattiin "Trainers´Housen toimitusjohtajaksi". Onkin mielenkiintoista seurata mihin suuntaan Trainers´Housen ja Sarasvuon julkisuuskuvat kehittyvät nyt kun valmennusyhtiön puikoissa toimii puhtaan liikemiestaustan omaava Vesa Honkanen
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
perjantai 4. maaliskuuta 2011
Israel ja Palestiina mediasodassa
Olen seurannut muutaman vuoden ajan uutisointia Israelin ja Palestiinan alueelta televisiosta ja sanomalehdistä. Mielenkiintoista on ollut huomata kuinka erilaista samoista aiheista uutisointi on eri medioissa. Esimerkiksi toukokuussa 2010 uutisoitiin Israelin armejan tekemästä iskusta Gazaan matkalla olleeseen avustuslaivaan. Hetkessä maailmalle levisivät uutiset, joissa kerrottiin Israelin tehneen törkeän iskun kansainvälistä avustuslaivaa vastaan. Myöhemmin esimerkiksi Suomen Kuvalehti kertoi 11.6.2010 artikkelissaan " Gazan laivaisku: Israelin tiedustelupalvelu teki virheen ja aktivistit suunnittelivat taistelua" tapahtumien kulusta näin: " Tapahtumasta otetusta kuvamateriaalista näkyy selvästi, kuinka useat kymmenet kepein, tangoin ja puukoin ja raskain esinein varustautuneet aktivistit kävivät yksitellen köyttä pitkin laskeutuvien kommandojen kimppuun. Ensimmäiseksi laskeutuneista kuudesta Israelilaissotilaasta kaksi menetti tajuntansa hakkaamisen seurauksena, kahta ammuttiin luultavasti tainutetuilta sotilailta otetuilla pistooleilla ja kaksi pelastautui puukotettuina sekä varusteensa menettäneinä mereen"
Uutisten ristiriittaisuutta ei voi ymmärtää, jos ei ymmärrä taustalla olevaa suurvaltapolitiikkaa. Palestiinaan tukevat erityisesti Iran ja Libadon kun taas Israelin tukijana toimii näkyvimmin Yhdysvallat. Muslimimaailma ja Länsimaat vääntävät kättä maailman historiallisesti merkittävällä näyttämöllä. Israelin ja Palestiinan uutiset ovat osa taidokasta mediasotaa, jossa molempien osapuolien tehtävänä on kääntää selkkaukset omaksi eduksi esittämällä itsensä uhriasemassa tai puolustavana osapuolena. Toistaiseksi voittajana tässä on ollut Palestiina, jonka liittolaisten uutistoimistot ovat onnistuneet nopeimmin välittämään tietoja yhä uusista selkkauksista. Nämä ensi käden tiedot ovat sitten vaikuttaneet niihin mielikuviin, jotka käsiteltävään asiaan ovat syntyneet. Israelin näkemys on usein jäänyt taka-alalle, eikä sitä ole onnistuttu välittämään reaaliajassa. Tämän vuoksi juutalaisvaltion kanta onkin jäänyt voimakkasti hämärän peittoon
Uutisten ristiriittaisuutta ei voi ymmärtää, jos ei ymmärrä taustalla olevaa suurvaltapolitiikkaa. Palestiinaan tukevat erityisesti Iran ja Libadon kun taas Israelin tukijana toimii näkyvimmin Yhdysvallat. Muslimimaailma ja Länsimaat vääntävät kättä maailman historiallisesti merkittävällä näyttämöllä. Israelin ja Palestiinan uutiset ovat osa taidokasta mediasotaa, jossa molempien osapuolien tehtävänä on kääntää selkkaukset omaksi eduksi esittämällä itsensä uhriasemassa tai puolustavana osapuolena. Toistaiseksi voittajana tässä on ollut Palestiina, jonka liittolaisten uutistoimistot ovat onnistuneet nopeimmin välittämään tietoja yhä uusista selkkauksista. Nämä ensi käden tiedot ovat sitten vaikuttaneet niihin mielikuviin, jotka käsiteltävään asiaan ovat syntyneet. Israelin näkemys on usein jäänyt taka-alalle, eikä sitä ole onnistuttu välittämään reaaliajassa. Tämän vuoksi juutalaisvaltion kanta onkin jäänyt voimakkasti hämärän peittoon
torstai 3. maaliskuuta 2011
Kuvien sukupuolijakauma kansainvälisessä talouslehdessä
Petran taannoinen analyysi henkilökuvista Kauppalehdissä ( 21.2 ja 22.2) tuotti inspiraation tarkastella samaa ilmiötä, mutta ulkomaisen talouslehdistön puitteissa. Tarkastelun kohteeksi valitsin The Wall Street Journalin ( Euroopan versio, 2.3) ja The Financial Timesin (Euroopan versio, 2.3). Kuvista analysoin vain henkilökuvia, en siis mainoksia tai suurryhmäkuvia. Kumpaakin lehteä pidetään ns. laatulehtinä erotuksena iltapäivälehtiin. ”Laatulehdellisyys” näkyy kuvien verrattain pienessä määrässä, tekstiä suositaan vahvasti visuaalisuuden kustannuksella.
Financial Timesin numerossa oli yhteensä 28 henkilökuvaa, joista kolme esitti naista. Lähikuvia (intiimi suhde) oli yhteensä 19, joista yksi esitti naista. Sosiaalisen suhteen kuvia oli 5, joista yksi esitti naista. Julkisen suhteen (koko kuva) kuvia oli 4, joista yksi nainen. Useimmat Financial Timesin kuvista esittivät itse kunkin jutun toimittajaa, joissa katse kohdistui suoraan lukijaan.
| Financial Times 2.3.2011 | Sukupuoli- jakauma | Intiimisuhde | Sosiaalinen suhde | Julkinen suhde |
| M | 89% | 95% | 80% | 75% |
| N | 11 % | 5% | 20% | 25% |
Wall Street Journalin numerossa oli yhteensä 27 kuvaa, joista kuusi esitti naista. Lähikuvia (intiimi suhde) oli 17, joista kolme esitti naista. Sosiaalisen suhteen kuvia (vyötäröstä ylöspäin) oli 8, joista yksi nainen. Julkisen suhteen kuvia oli kokonaisuudessaan 2, joiden joukossa ei ollut yhtään naista.
| Wall Street Journal 2.3.2011 | Sukupuoli-jakauma | Intiimisuhde | Sosiaalinen suhde | Julkinen suhde |
| M | 78 % | 82% | 87.5% | 100% |
| N | 22 % | 18% | 12.5% | 0% |
Lopun alku - talousjournalismi Nokian jälkeen?
Viime aikoina suomalainen talouslehdistö on riepotellut Nokian vähittäistä kuolemaa. Lööpit ovat pöyristelleet suomalaisen talouselämän veturin jarruilua, työpaikkojen katoamista ja Nokian epäonnistunutta strategiaa matkapuhelinalan rakennemuutoksen keskellä. Kuten esimerkiksi Heidi Hirston luennolla todettiin, Helsingin Sanomat on edustanut Nokia-uutisoinnissa kenties hiukan vastuullisempaa ja isänmaallisempaa linjaa. Kuitenkin kärjistäen voidaan todeta, että yleisesti ' lynkkausmieliala' on värittänyt suurinta osaa otsikoista, artikkelien sisällöstä ja mm. juttujen kuvituksesta.
Samaan aikaan toisaalla on kuitenkin käynnissä toisenlainenkin tarina, joka on päässyt Nokiaa vähemmälle huomiolle. Aalto-yliopiston opiskelijoiden Aalto Entrepreneurship Society on tämän tarinan ehkä toistaiseksi näkyvin esimerkki. Uudenlaiseen ajattelutapaan tähtäävän sukupolven edustajat pyrkivät häivyttämään Suomen kansantaloudesta Nokia-vetoisuutta ja rakentamaan maamme talouselämää kestävämmälle, riskiltään hajautetummalle pohjalle. Kasvuyrittäjyyttä edistävä yhteisö järjestääkin maaliskuussa isoimman tapahtumansa: keskustelutilaisuuden, jossa Nokian-jälkeisestä elämästä keskustelemassa ovat mm. Jorma Ollila, Risto Siilasmaa ja Björn Wahlroos. Keskustelua käydään Finlandia-talolla Suomen talouden ja yhteiskunnan tulevaisuuden haasteista.
Herää kysymys, miksi tällaista keskustelua ei olla käyty aikaisemmin.
Vanhat lait eivät enää päde - Nokian kulta-aika on ohi. Hälyyttävää on, että pienen kansan identiteettiä sekä bruttokansantuotetta on näinkin pitkään leimannut yhden firman majesteettinen kasvutarina. Tätä roolia ovat olleet pönkittämässä niin Nokia, Suomen kansalaiset kuin myös talousmediamme. Status quon säilyttäminen ei ole kuitenkaan koskaan mahdollista, sillä maailma ympärillä muuttuu. Vaikka suomalaiset talousmediat eivät pystykään ennustamaan tulevaa, on räksyttävän talouselämän vahtikoiran rooli ehkä menneinä vuosina kuitenkin päässyt hiukan sumentumaan kansamme Nokia-huumassa. Tämänhetkinen lynkkauskeskustelu onkin kuin vastareaktio vuosia kestäneelle nousuhumalalle.
Onkin kiintoisaa seurata, miten suomalainen talousdiskurssi kehittyy Nokian kuoleman raportoinnin jälkeen. Ymmärtääkö talouslehdistö, että maamme ei välttämättä tarvitsekaan elää ja kuolla vain yhden firman kanssa? Jos ymmärtää, kumpi on houkuttelevampaa - lähteä promotoimaan uusia, innovatiivisia avauksia vai voivotella menneitä ja maalailla piruja seinille ("Suomessa pienosakkaat alkoivat kerätä nettiadressia Microsoft-sopimuksen purkamiseksi ja Elopin erottamiseksi")?
Yhden kortin varassa pelaaminen ei ole koskaan pidemmän päälle kannattava ratkaisu. Suomalaisen talouslehdistön onkin syytä pitää itseään silmällä. Mikäli diskurssi alkaa pyöriä seuraavan Nokia 2.0:n varassa, kannattaa ottaa askel taaksepäin ja sekoittaa pakkaa.
Kuvituksen kautta jotain enemmän…
Lehtien kuvitusta pohtiessani päätin tutustua Lehtikuvan verkkosivuihin. Yllätyksekseni sain huomata, että STT ja lehtikuva yhdistyivät 1.3.2010. Lähes tasan vuoden ikäinen STT-Lehtikuva on nyt kokonaisuutena omien sanojensa mukaan Suomen johtava uutis- ja kuvatoimisto. Surffailuni siirtyi siis STT:n verkkosivuille…
Majapuron (2006, 116) mukaan lehden tekeminen on journalismia tekstein ja kuvin. STT:n verkkosivuilta löytyi mielenkiintoinen tyylikirja-niminen opas (lähde: http://www.stt.fi/fi/tyylikirja/kuvitus/)tärkeistä journalistisista tavoitteista ja toimintatavoista. Myös kuvitukselle löytyi oppaasta oma lukunsa, johon mielenkiinnolla uppouduin.
Kuvituksella, grafiikalla ja kuvilla, on tärkeä rooli sekä tiedon välittäjänä että lukijan mielenkiinnon herättäjänä. STT:n mukaan grafiikka tai kuva on yksi juttupaketin jutuista. Kyse on siis jonkin uuden näkökulman välittämisestä – kuvituksen on tarjottava jotakin lisää. Mutta entäpä jos kuvia ei olisikaan? Hmm, kirjaa lukiessa mieli luo automaattisesti kuvia tekstin perusteella, mutta lehteä lukiessa mieli odottaa kuvitusta. Tosiasioita ei oikein haluaisi edes jättää omien kuvitelmien varaan.
STT:n tyylikirjan mukaan grafiikka on myös loistava väline uutisaiheen taustoittamiseen, koska siinä voi herättää henkiin pelkät faktatiedot tai prosessien etenemisen. Tarkoituksena ei siis ole kerrata asioita kaavioin ja vaan selittää graafisin keinoin ne asiat, jotka lukijan on helpompi ymmärtää kuvasta kuin tekstistä. Kyse on tuolloin tietografiikasta (Majapuro, 2006, 119). Tästä esimerkkinä Elmon tunnilla esittelemät grafiikat, joiden kuvaamaa rakennetta olisi käytännössä mahdoton kuvata sanoin.
STT:n luonnehdinnan mukaan hyvä lehtikuva sen sijaan tuo sanomalehden sivulle ”liikkeen ja tunteet” – olematta kuitenkaan liiaksi taidetta. Tyylikirjassa kehotetaan harkitsemaan erilaisia kuva- ja näkökulmia sekä välttämään poseerauksia ja pönöttäviä hahmoja. Tässä mielessä talousjournalismissa on mielestäni menty eteenpäin. Vaikka tyypillisesti kuvassa on yrityksen johtaja puvussaan, on eri kuvakulmia kyllä kokeiltu. Pörssijulkistuksissa ja irtisanomistiedotuksissa kuvattavilla tuskin on aikaa poseerata kuvaajan visioiden mukaan, mutta henkilöhaastatteluissa kuvat ovat mielestäni usein aika mukavasti mietittyjä. Erityisesti pidän itse kuvista, joissa henkilö on ”työssään” tai yrityksen valmistamien tavaroiden keskellä. Ne tuovat konkretiaa muuten niin abstraktiin talouteen.
Majapuron (2006, 116) mukaan lehden tekeminen on journalismia tekstein ja kuvin. STT:n verkkosivuilta löytyi mielenkiintoinen tyylikirja-niminen opas (lähde: http://www.stt.fi/fi/tyylikirja/kuvitus/)tärkeistä journalistisista tavoitteista ja toimintatavoista. Myös kuvitukselle löytyi oppaasta oma lukunsa, johon mielenkiinnolla uppouduin.
Kuvituksella, grafiikalla ja kuvilla, on tärkeä rooli sekä tiedon välittäjänä että lukijan mielenkiinnon herättäjänä. STT:n mukaan grafiikka tai kuva on yksi juttupaketin jutuista. Kyse on siis jonkin uuden näkökulman välittämisestä – kuvituksen on tarjottava jotakin lisää. Mutta entäpä jos kuvia ei olisikaan? Hmm, kirjaa lukiessa mieli luo automaattisesti kuvia tekstin perusteella, mutta lehteä lukiessa mieli odottaa kuvitusta. Tosiasioita ei oikein haluaisi edes jättää omien kuvitelmien varaan.
STT:n tyylikirjan mukaan grafiikka on myös loistava väline uutisaiheen taustoittamiseen, koska siinä voi herättää henkiin pelkät faktatiedot tai prosessien etenemisen. Tarkoituksena ei siis ole kerrata asioita kaavioin ja vaan selittää graafisin keinoin ne asiat, jotka lukijan on helpompi ymmärtää kuvasta kuin tekstistä. Kyse on tuolloin tietografiikasta (Majapuro, 2006, 119). Tästä esimerkkinä Elmon tunnilla esittelemät grafiikat, joiden kuvaamaa rakennetta olisi käytännössä mahdoton kuvata sanoin.
STT:n luonnehdinnan mukaan hyvä lehtikuva sen sijaan tuo sanomalehden sivulle ”liikkeen ja tunteet” – olematta kuitenkaan liiaksi taidetta. Tyylikirjassa kehotetaan harkitsemaan erilaisia kuva- ja näkökulmia sekä välttämään poseerauksia ja pönöttäviä hahmoja. Tässä mielessä talousjournalismissa on mielestäni menty eteenpäin. Vaikka tyypillisesti kuvassa on yrityksen johtaja puvussaan, on eri kuvakulmia kyllä kokeiltu. Pörssijulkistuksissa ja irtisanomistiedotuksissa kuvattavilla tuskin on aikaa poseerata kuvaajan visioiden mukaan, mutta henkilöhaastatteluissa kuvat ovat mielestäni usein aika mukavasti mietittyjä. Erityisesti pidän itse kuvista, joissa henkilö on ”työssään” tai yrityksen valmistamien tavaroiden keskellä. Ne tuovat konkretiaa muuten niin abstraktiin talouteen.
Mitä suomalainen talousjournalismi osaa ja mitä ei
Aivan ensiksi haluaisin kiittää Susanne Dahlgreniä, Sari Kivistöä ja Susanna Paasosta, jotka ovat juuri ilmestyneessä kirjassaan Skandaali. Suomalaisen taiteen ja politiikan mediakohut (Helsinki-kirjat 2011) määritelleet käsitteet kohu ja skandaali. Näitä sanoja nimittäin käytetään mediassa, myös talousjournalistisissa julkaisuissa, varsin säästelemättä ja miten sattuu.
"Kohu on jostakin asiasta syntyvää laajaakin hälinää, joka kestää aikansa eikä välttämättä johda mihinkään." Esimerkiksi Ike Kanervan tekstiviestit.
"Skandaali taas kuohuttaa ja pahastuttaa yhteisöä ja yhteiskuntaa laajalti ja johtaa muutoksen vaatimuksiin. Näitä vaatimuksia ovat muun muassa eroaminen tai vähintään katumus ja anteeksipyyntö. Skandaalin ympäriltä ei kohu yleensä laannu ennen kuin kiihtynyt yleisö on saanut hyvityksensä." Varmasti kaikille tuli nyt mieleen Halmesmäki.
Tästä seuraavana tulisi varmasti kriisi, joka on yhteiskunnallisesti tai globaalisti koskettava (negatiivinen) tapahtuma. Asia, jolla on oikeasti merkitystä.
Vaikka Suomessa ei ihan Iso-Britannian tasolle ylletä, olemme me aika hyviä tuottamaan talousjournalistisia kohuja ja skandaaleja. Kysymys kuitenkin kuuluu, olemmeko tarpeeksi hyviä kriisien suhteen?
Muun muassa Vakuutusyhtiö Ilmarisen johtaja Jaakko Kiander toivoo taloustiedon suurkulutajana palstatilaa monimutkaisten taloudellisten aiheiden laajempaan kartoitukseen. Hänen mielestään Suomessa on hyviä talousjournalisteja, mutta ei jostain syystä varsinaisia ekonomistijournalisteja, joissa yhdistyisivät journalistin taidot syvällisempään ekonomistikoulutukseen ja -ymmärrykseen. (http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2011/04/artikkelit/kiire-vei-teran-talousjournalism/)
Tutkijat Esa Reunanen ja Anna Simola ovat samoilla linjoilla. Heidän vuonna 2010 julkaistu tutkimuksensa Toistaiseksi kaikki hyvin - Kansainvälinen finanssikriisi talousjournalismissa kritisoi suomalaisen talousjournalismin reagointi- ja uutisointikykyä talouskriisin aikana. Tutkijat vertailivat Helsingin Sanomien, Kauppalehden ja Financial Timesin juttuja aiheesta.
Reunasen ja Simolan pointit ovat herättäneet närkästystä, ja monelta taholta on kiiruhdettu vasta-argumentoimaan. Taloussanomien toimittajan Jan Hurrin mielestä toimittajien toimenkuvaan ei kuulu ennustaminen.
Olipa niin tai näin, mielestäni on kuitenkin hienoa, että journalistien käyttämiä termejä pohditaan ja aihealuetta tutkitaan. Kehitys vaatii julkisen tilan valtaamista fiksulle keskustelulle.
Journalististen julkaisujen ansaintalogiikasta verkossa
Miten muuttaa verkkosisältö rahaksi? Aiheesta puhuttiinkin jo taannoisella Kauppalehden vierailulla, ja Janne Pöysti totesikin, että verkon ansaintalogiikka aiheuttaa myös heille paljon päänvaivaa. Ongelma on hänen mukaansa lähtöisin siitä, että lehtien verkkosivuilla alettiin alunperin tarjoamaan ilmaista sisältöä, ja sisällön muuttaminen maksulliseksi on todella hankalaa. Miksi kukaan haluaisikaan maksaa jostakin, mikä on ennen ollut ilmaista?
Monet verkkolehdet ovat yrittäneet ratkaista ongelmaa pitämällä verkkosivujensa sisällön huomattavasti printtiversiota suppeampana, jotta edes paperilehden kysyntä säilyisi siedettävänä. Jotkut lehden tarjoavat myös maksullisia näköislehtiä sivuillaan, toivoen sen avulla tienaavansa verkonkin kautta jotain. Epäilen kuitenkin, ettei näillä keinoin vielä valjasteta niitä tuottomahdollisuuksia, joita verkossa on. Näköislehdet verkossa ovat usein kömpelöitä ja raskaita lukea, ja kokemus on kaukana paperilehden lukemisen kätevyydestä ja rentouttavuudesta.
Fakta kuitenkin on, että yhä useampi lukee journalistista sisältöä juuri verkossa, eikä kaikista lukukerroista jää sisällöntuottajalle juuri mitään käteen. Enemmin tai myöhemmin on mietittävä vaihtoehtoisia keinoja asian ratkaisemiseksi. Olisi mukava nähdä lehtien päästävän irti perinteisistä malleista, ja kehittävän jotain täysin uudenlaista. Janne Pöystihän mainitsi, että päätelaitteiden (kuten iPad) yleistyessä lehdet saavat uuden tilaisuuden tienata digitaalisella sisällöllä. Kenties näemme tulevaisuudessa vaikkapa Spotifyn kaltaisen palvelun, mutta lehtijutuille? Tällainen palvelu olisi melko kätevä tapa lukea itseään kiinnostavia juttuja silloin, kun ei halua tai ei voi hankkia luettavaksi koko lehteä. Tai jos ei halua lukea lehden näköisversiota verkosta. Samalla vaivalla voisi lukea juttuja muistakin lehdistä, sekä löytää uusia, kiinnostavia lehtiä. Sisällöntuottajat saisivat puolestaan levitettyä maksullisena printtilehtensä materiaalia helposti.
Kuka tietää, toimisiko tällainen idea lainkaan. Itse luultavasti lukisin enemmänkin, jos lehtijuttuja olisi keskitetysti luettavissa yhden palvelun kautta, kotisohvalta käsin.
Puheenvuoro kansalaisjournalismin puolesta
Jatkaakseni vielä kurssilla useaan otteeseen esillä olleen kansalaisjournalismin roolin pohdintaa haluaisin kirjoittaa muutaman sanasen sen puolesta. Kansalaisilla median sisällöntuottajinahan voidaan havaita (ääripäinä) kaksi ulottuvuutta – positiivisena koetun, uutisarvoa lisäävän tiedon ja kokemusten jakamisen sekä toisaalta tarpeettomana ja jopa virheellisenä koetun päänaukomisen – jos sallitte termin käytön paremman puutteessa. Demokratian toteutumisen osatekijänä näen jälkimmäisen lähinnä pakollisena lieveilmiönä, ja mahdollisuuden kansalaisjournalismiin näin ollen arvokkaana.
Journalististen tuotosten laadullisuutta voidaan tietysti vertailla. On totta, että sisällöntuottajamallin muutos on tuonut mukanaan paljon turhaa paasausta. Mutta onko se pois laatujournalismilta, eikö enemminkin voitaisi ajatella näiden kahden elävän rinnakkain sen sijaan että ne kilpailisivat keskenään? Nieminen & Pantti (2004, 177) toteavat: ”Elleivät verkkokeskustelut johda mihinkään, ei verkkoa myöskään käytetä”. Heistä eriävästi koen kuitenkin osallistumisen olevan paitsi merkityksellistä jo sinällään, myös yleistä kiinnostusta lisäävää. Lisäksi ilman tyhjentäviä, ”oikeellisia” vastauksiakin voi keskustelun alla oleva aihe saada lisää syvyyttä ja jaettuja tulkintoja.
Lisäksi nykyuutisoinninkin voidaan havaita koostuvan asian lisäksi osittain ns. tarpeettomasta, turhasta. Ehkä kansalaisjournalismin suhteen päteekin sama: molempia on, molempia tarvitaan. Missä suhteessa, siinä on kiinnostavampi kysymys. Onneksi nykyään on kuitenkin loputtomasti lähteitä, joista jokainen voi valita kullakin hetkellä haluamansa ja tarvitsemansa tiedon luonteen.
Jaakko kirjoittaa blogikirjoituksessaan ”Kansalaisjournalismi – tarvitaanko sitä?”, kuinka lukijat eivät välttämättä edes odota palkkiota tuottamastaan medialisäarvosta. Mielestäni kuitenkin marginaalisena voidaan ennemminkin tarkastella joukkoa, joka odottaa kompensaatiota. Heidi Hirstonkin (17.2) luennolla kiinnostavasti uutisjournalismin ihanteita pohdittuamme voidaan tarkastella niiden muutosta valmiiksi tarjoillusta tulkinnasta kohti eri tarinoita ja näkökulmia esittelevään journalismiin. Tämä tarkoittaisi mielestäni, että myös kansalaisten havainnoilla, kokemuksilla ja tiedoilla olisi arvokas lisänsä päivän journalismiin. Uskaltaisinpa jopa esittää, että osallistuminen on heidän: meidän, vastuumme.
Lisäksi kysymykseen kansalaisjournalismin tarpeellisuudesta haluaisin huomauttaa, että esimerkiksi vertais- ja sosiaalinen media on aihe, johon ei voi olla törmäämättä tänä päivänä. Silti vain joitakin vuosia sitten monikaan meistä ei olisi osannut määritellä niiden käsitettä, saatikaan kuvitella lähitulevaisuudessa perustavansa mediakäsityksiään sen varaan. Lisäksi aihetta voi pohtia itsekseen kuvittelemalla yhteiskuntaa kansalaisjournalismia vailla. Haluaisitko asua siellä?
On hienoa olla osa yhteiskuntaa, jossa uutisia ei oteta annettuina. Sen sijaan sana on vapaa itse kullekin kannan ottoon. Ja tätä ei käy kieltäminen: tässä suhteessa kansalaisjournalismi on ainakin tarjonnut kättä pidempää. Se, jos mikä on opettanut meille jaetun tiedon punnitsemista.
Kurssilla on ollut puhetta, kuinka viestinnällä paitsi välitetään, myös luodaan tietoa ja merkityksiä – todellisuutta. Kansalaisjournalismi mielessä kääntäisinkin ajatuksen päälaelleen: todellisuutta paitsi luodaan, myös välitetään viestinnällä. Eikö tällöin moniäänisyyden mahdollisuutta voida tarkastella entistä antoisampana? Yhteiskuntaa paitsi päivittäin eletään, myös rakennetaan yhdessä.
Kuulostaa ehkä romantisoidulta, mutta mielestäni on aika arvokasta elää yhteiskunnassa, jossa ihan jokaisella on ainakin periaatteessa mahdollisuus tuoda äänensä tai tässä tapauksessa, sanansa esille.
Klikkausbisnestä
Klik. Klik, klik. Tälläkin hetkellä ehkäpä 1 946 028 suomalaista verkkoselaajaa on vauhdissa. Klik. Toimituksissa seurataan lehtien verkkoliikennettä herkeämättä, reaaliajassa. Klik. Otsikko ei raflaa tarpeeksi. Vaihtoon. Tykkääjiä ei ole tarpeeksi! Nyt äkkiä jotain tilalle. Klik, klik, klik…
Kurssimme vierailu Kauppalehdessä oli monilla tavoin avartava. Ennen kaikkea siksi, että jopa talouslehtien antautuminen klikkausbisnekselle ja tykkäyskulttuurille kävi Janne Pöystin puheesta vähintäänkin sivulauseen tasolla ilmi. Mikäli mies ei itse maininnut sananpartta “clicking business”, sanayhdistelmä juurtui päähäni viimeistään siinä vaiheessa, kun kiersimme toimituksen tiloja ja näimme seinällä reaaliaikaisen Kauppalehti.fi-etusivun.
Talouslehtien ilmoitus- ja mainostulot verkossa kasvavat tänä päivänä sitä mukaa, mitä enemmän verkkoselaajia sivustoilla pyörii. Mitä enemmän juttuja peukutetaan ja mitä enemmän niitä kommentoidaan, sitä parempi. Mitä kauemmin verkkoselaaja sivustolla viihtyy, sitä leveämmin tuottajat hymyilevät. Enää ei riitä, että jutut vain luetaan läpi – verkkoselaajan tulisi jakaa ja kommentoida niitä, osallistua, antaa oma, näkyvä panoksensa kaksisuuntaisessa vuorovaikutuksessa. Klikkaaja on kuningas, jota kumarretaan.
Tämä verkkolehtien ansaintalogiikka on johtanut mielenkiintoisiin vääristymiin paitsi Kauppalehden reaaliaikaisen etusivun päivittämisen osalta, etenkin Taloussanomien kohdalla. Selaajien aktivointi ja koukuttaminen on johtanut entisessä, arvostetussa talousmediassa mm. huomattavan keltaiseen otsikointiin ja lukijan henkilökohtaiseen puhutteluun. Tämänpäiväisiä helmiä ovat mm. “Rakennuslehti: 6031 e/m² – maksaisitko sinä näin paljon asunnosta?” (ai minäkö?) sekä “Neljäkymppinen, tuleeko sinusta eläkepelin luuseri?” Enpä tiedä.
Klikkausten, tykkäysten ja selaajien perässä juokseminen voidaan nähdä populistisena kalasteluna, joka voi johtaa journalistisiin ali- ja ylilyönteihin. Esimerkiksi Journalisti-lehdessä 4/2011 Matti Remes kritisoi, että “sekuntipeliksi äitynyt uutiskilpailu muutti talousjournalismin - - uutissäläksi”. Myös Jaakko kommentoi blogikirjoituksessaan liiketoiminnan ja journalismin välistä ristiriitaa.
Toisaalta liiketoiminnallisesta näkökulmasta katsottuna suosittujen juttujen ja artikkelien korostaminen ja etusivun muokkaaminen selaajien mieltymysten perusteella on asiakaslähtöisyyttä. Joka tapauksessa on mielenkiintoista pohtia, kumpi tuli tämän päivän Internetin journalistisessa noidankehässä ensin: kepeää sisältöä klikkaileva verkkoselaaja vai selaajia kalastelevat heppoisat otsikot?
Tuoko iPad-sisältö lisäarvoa talousuutisoinnille?
Talouteen keskittyvät paperilehdet ovat saaneet jälleen yhden kilpailijan. IPad sormitietokoneella voi lukea jo useampaa kotimaista ja ulkomaista lehteä.
Kauppalehti Option ja The Economistin yhteisjulkaisu Maailma 2011 sai viihtymän iPadin parissa melko pitkään. IPadille sovitettu versio oli lähinnä tekstiä, mutta melko hyvin taitettu. Moni uusi iPad-tarjonta on vielä raakile taitoltaan, eikä innosta lukemaan kovin pitkiä juttuja.
Netissä sisältö on totuttu saamaan ilmaiseksi, iPadilla luettavista lehdistä kaavaillaan maksullisia. Option juttu oli vielä maksuton, ilmeisesti tarkoitus oli esitellä uutta viestintäkanavaa ja houkuttaa edelläkävijöitä.
Tarjoaako iPad lisäarvoa esimerkiksi talousuutisille? Lukulaitteen myötä ainakin oma tapani lukea muuttui enemmänkin selailuksi. Toisaalta sisältö ratkaisee paljon, hyvä teksti ja tarina pitävät otteessaan aivan kuten ennenkin.
Tomi Lindblom väitöskirjassaan Uuden median murros Alma Mediassa, Sanoma Osakeyhtiössä ja Yleisradiossa 1994-2004, kertoo tutkimustuloksesta jonka mukaan yleisö ei omaksu uusien viestintäteknologioiden käyttöä automaattisesti heti, kun uusi tuote on tuotu markkinoille. Teknologia ei olekaan käyttäjille tärkeämpää kuin tuote sinällään. Journalistinen sisältökään ei ole ylivoimaisen kiinnostavaa eli yleisö ei ole valmis maksamaan sisällöstä, jota uusissa viestintäratkaisuissa on saatavilla.
Ovatko kuluttajan valmiita maksamaan iPadiin ladattavista talouslehdistä? Mitä sellaista voisi tarjota, joka kiinnostaisi kuluttajaa? Ovatko mediatalot epärealistisia odotuksissaan sisällön kiinnostavuudesta? Mikä saisi sinut kuluttajana kiinnostumaan ostopäätökseen saakka? Vain aika näyttää tuleeko maksullinen sisältö muodostamaan uutta ja merkittävää tulonlähdettä mediataloille.
Sähköinen lähde: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/23384/uudenmed.pdf?sequence=2
Voiko yhtiö olla yhtä kuin yksi henkilö?
Apple julkisti uuden iPadinsa eilen. Tämä ei sinänsä ole mikään kovin ihmeellinen uutinen, sillä kuten Helsingin Sanomien uutisestakin käy ilmi, uutta versiota oltiin varmasti osattu odottaa. Sen sijaan pienenä yllätyksenä saattoi tulla se, että uuden version esitteli yhtiön toimitusjohtaja Steve Jobs, joka on ollut sairaslomalla tammikuun puolivälistä lähtien.
Steve Jobs on antanut kasvot Applelle ja häntä pidetään vahvana yhtiön johtohahmona. Sairaslomauutinen järkyttikin suuresti Apple-kansaa tammikuussa ja sai aikaan myös paljon huhuja siitä, kuka korvaa Jobsin tai tuleeko hän ylipäänsä enää ollenkaan takaisin.
Jobsin sijaisena on toiminut Applen operatiivinen johtaja Tim Cook. Miksi hän ei siis esitellyt yhtiön uutta tuotetta julkistustilaisuudessa? Oliko tällä valinnalla jokin taloudellinen merkitys yhtiölle? Jobs on kyllä antanut kasvonsa yhtiölle ja hänen esiintymisensä tilaisuudessa toimii varmasti loistavana markkinointina tuotteelle. Lisäksi hänen esiintymisensä saattaa herättää myös toiveita Apple-kansassa hänen paluustaan yhtiön johtoon vielä jonakin päivänä. Näin ollen Apple ehkä halusi tällä taktiikalla myös rauhoitella fanejaan. Toisaalta voi myös olla, että Jobs itse halusi vielä esitellä tämän uuden tuotteen, ennen lopullista poissiirtymistään.
Mutta ihmettelen silti hieman sitä, miksi yksi henkilö voi niin vahvasti kytkeytyä johonkin yhtiöön, tuotteeseen tai brändiin. Uuden iPadin julkistus ei ehkä välttämättä olisi saanut yhtä suuresti tilaa mediassa, jos tuotteen olisi esitellyt joku toinen kuin Jobs. Mahtaisiko itse tuotekaan olla sen jälkeen enää yhtä suosittu? Vai tuoko media tapahtunutta esiin vain tarpeettoman vahvasti luodakseen lisää puheenaiheita? Mediakirjoittelun takia joku voisi nimittäin maalailla jopa uhkakuvia siitä, onko Applella enää ylipäänsä tulevaisuutta Jobsin jälkeen. Jobs on kyllä saanut paljon suurta aikaan Applen johdossa, mutta eihän se siltikään tarkoita sitä, että Jobs olisi yhtä kuin Apple. Vai tarkoittaako? Ainakin median välityksellä tällaisen kuvan voi saada hyvinkin helposti. Voiko yhtiön tai tuotteen imago olla siis kiinni pelkästään yhdestä ihmisestä?
Uutinen muokkautuu eri välineisiin - esimerkki
Esitelmämme uutisen muokkautumisesta eri välineisiin jäi kaipaamaan esimerkkiä. Tässä siis kuvaus sunnuntaina 27.2. uutiskynnyksen ylittäneestä Libyan presidentti Gaddafia koskevasta uutisesta. Seuraamani uutiskanavat olivat YLE:n radio- ja TV-uutiset Yle Areenan kautta, Helsingin Sanomien verkkolehti sekä Helsingin Sanomat. Printtilehdestä luin tosin vasta maanantain 28.2. painoksen. Valitettavasti radiouutinen ei ole enää kuunneltavissa Yle-areenasta, mutta se löytyy litteroituna allekirjoittajalta.
Valitsemani uutinen oli pääuutinen kaikissa medioissa. TV:ssä ja radiossa se oli lähetyksessä ensimmäisenä. Verkossa kyseinen uutinen oli tarkasteluhetkellä nostettu etusivulle ja myös paperilehdessä juttu oli aivan Ulkomaat-osion kärjessä.
Uutisten rakenteet poikkeavat suuresti toisistaan. Rakenne-eroja ovat muun muassa uutisen pituus ja käsiteltävien asioiden järjestys. Kuten esitelmässämmekin kävi ilmi, TV-uutinen (1:20min) on pituudeltaan radiouutista (1:30min) lyhyempi. Näin on myös tämän esimerkin tapauksessa. Kaikista tarkastelemistani uutisjutuista verkkouutinen on pituudeltaan lyhin ja siinä kerrotaan ainoastaan kaikkein oleellisin. Siihen on linkitetty aiempia uutisia aiheesta, joka ei ole mahdollista muissa kanavissa.
Uutisen kärkeen on nostettu eri asia välineestä riippuen. Asiasisällöllisesti ja rakenteeltaan verkko- ja radiouutiset muistuttavat toisiaan. Radiouutisissa on kuitenkin hieman enemmän asiaa. Uutisten pääsisällöt ja niiden järjestys on nähtävissä alla olevasta taulukosta.
TV- ja radiouutinen ovat tekstiksi kirjoitettuna töksähteleviä. Erityisesti radiossa lauseet ovat lyhyitä päälauseita, jotka sidotaan toisiinsa äänenpainoja ja taukoja käyttämällä. TV:ssä kieli on jo monipuolisempaa, vaikka pääpaino onkin lyhyissä päälauseissa. Kuvat selkeyttävät puhuttua. Radiolähetyksessä oli lyhyt ääninäyte YK:n kokouksesta, joka kesti vain muutaman sekunnin. TV:ssä sama pätkä jatkui noin 30 sekuntia tekstitettynä, minkä jälkeen kuvaruudussa jatkui videopätkää kokouksesta ja sotilastukikohdasta aivan jutun loppuun saakka. Uutistenlukija on uutisessa vain äänenä.
Paperilehti poikkesi paljon muista kolmesta mediasta mitä todennäköisimmin siitä syystä, että se ilmestyi vasta seuraavana päivänä. Sunnuntain pääuutinen oli maanantaina vain viimeisen kappaleen arvoinen. Pääpaino asetettiin kokovaltaisemman poliittisen tilanteen kuvailulle ja lähteinä käytettiin tavallisten ihmisten haastatteluja. Juttu oli yhdistetty osaksi koko arabimaita koskevaa poliittista sekasortoa käsittelevää kokonaisuutta.
Kyseisten uutisten vertailusta saisi kirjoitettua vaikka pidemmänkin tutkimuksen. Saman uutisen muodot eri välineissä voidaan mielestäni luokitella jopa omiksi alagenreikseen ja tutkia genreteoriaa käyttäen. Tärkein huomio, vaikkakin itsestäänselvyys on, että uutinen on aina sovitettava jutuksi välineen ominaisuudet huomioiden.
Onko talousjournalismissa tärkeämpää taloustietämys vai tekstin viihdyttävyys?
Vierailimme ryhmämme kanssa kurssimme aluksi Kauppalehdessä kuulemassa toimituspäällikkön esittelyä uutistoiminnasta Kauppalehdessä. Vierailun aikana tuli esiin eräs asia, joka jäi askarruttamaan minua, ja se askarruttaa edelleenkin. Vierailun aikana tuli ilmi, että Kauppalehden toimittajien koulutustausta on moninaista aina viestinnän ammattilaisista humanisteihin ja muiden tieteenalojen osaajiin.
Tämä herätti minussa ajatuksia siitä, mitä tulisi painottaa näin pienen erityisalueen uutisoinnissa ja toimittajien valinnassa näitä uutisia toimittamaan – asiantuntijuutta vai jouhevaa ja lennokasta tekstiä? Talousuutiset ja niiden selostaminen asiantuntevasti ja selkeästi vaativat taustatietoa ja ymmärrystä. Itse olen hieman skeptinen sen suhteen löytyykö humanisteilta tai viestinnän osaajilta kykyä ja tietämystä esimerkiksi vaativien taloudellisten asioiden selkeyttämiseksi tavallisen kansan ymmärrettäväksi, jos ne itsellekin on hieman hämärän peitossa.
Toinen puoli tässä pohdinnassa on tietysti se, että jos teksti ei ole tarpeeksi jouhevaa ja viihdyttävää se saattaa menettää lukijoita eikä ainakaan houkuttele satunnaisia lukijoita tarttumaan talousuutisiin. Tältä kannalta toki on varmasti osaltaan perusteltua pitää toimittajien joukossa niitä, joiden teksti tempaisee mukaansa, onhan näin mahdollista saada uusia kiinnostuneita ihmisiä seuraamaan talousaiheita.
Halusin saada selville saavatko viestinnän ammattilaiset koulutusta talousaiheisiin, ja onko huoleni esimerkiksi Kauppalehden tiedollisesta oikeellisuudesta turhaa. Kävin katsomassa Helsingin Yliopiston viestinnän laitoksen nettisivuja (www.valt.helsinki.fi/comm/fi/opiskelu/index.htm) ja tutkimassa mitä sisältyy kandidaatin ja maisterin tutkintoihin viestinnässä. Kandidaatin perusopintokokonaisuuteen sisältyy kurssit viestintä ja yhteiskunta sekä media, organisaatiot ja yhteiskunta. Nämä kurssit varmasti osaltaan hieman sivuavat talousaiheita, mutta muuten talousjournalismin tai taloustieteen opiskelua ei viestinnän laitoksella ainakaan opinto-oppaan mukaan tarjota.
Itse pidän tärkeänä sitä, että varsinkin talousuutiset ovat faktuaalisesti oikeita. Satunnainen lukija, joka lukee hieman väärin kirjoitettua tekstiä saattaa pohjustaa esimerkiksi eduskuntavaaliäänestyksensä tai henkilökohtaiset sijoitussuunnitelmansa virheelliseen tietoon, painottaessaan väärin ymmärtämäänsä talousaspekteja. Sekä jokaisen henkilökohtaisen taloudenhoidon että kansantalouden kannalta faktojen tulisi olla oikeita. Vertaisin tätä hieman maailmanpolitiikkaan tai politiikkaan yleensäkin – nämä asiat vaikuttavat kaikkien elämään halusimme tai emme, ja oikeellinen uutisointi auttaa tavallista kansalaista pysymään tietoisina ajankohtaisista asioista.
Kenties talousjournalismia tulisi kirjoittaa viestinnän osaajien toimesta, jotta se saa herätettyä lukijoissa mielenkiinnon ja ylläpidettyä tätä. Kuitenkin painottaisin taloustoimittajien koulutustaustan merkitystä. Haluaisinkin nähdä, että viestinnän laitoksilla talousjournalismia ja talousaiheita opetettaisiin enemmänkin, jotta voidaan varmistaa toimittajien ammattitaito ja osaaminen. Mitä mieltä sinä olet aiheesta?
”Aktiivinen lukija” luottaa yhä uutisiin
Suomalaiset talousjournalistit tasapainoilevat jatkuvasti toimittajan etiikan ja kaupallisten tavoitteiden välillä. Samanaikaisesti olisi pyrittävä luomaan hyviä suhteita yritysmaailmaan, saalistettava lukijoita ja samalla kuitenkin pyrkiä objektiivisuuteen. Kysymys "Kuka uutisten sisällöstä on vastuussa?" on siis erittäin mielenkiintoinen ja ajankohtainen. Tässä kirjoituksessa pyrin perustelemaan, miksi vastuu on mielestäni toimittajilla, tai miksi sen ei ainakaan tulisi olla lukijoilla.
Helppo vastaushan sekä taloustoimittajien että yritysten näkökulmastahan on, että nykypäivän kansalaisella on kriittistä lukutaitoa uutisvirrasta merkityksellisen sisällön ja "totuuden" löytämiseksi. Ihan kuin vastuuta oltaisiin pikku hiljaa tietoisesti siirtämässä tuottajilta "yhä aktiivisemmille" lukijoille. Monesti me lukijat emme kuitenkaan kyseenalaista, ja esimerkiksi Petran tutkimustyön tulos Halmesmäki-kohussa uutisoimatta jääneestä haastattelijan johdattelevuudesta oli minulle ja myös monelle muulle yllätys.
Taloustutkimuksen vuonna 2010 toukokuussa teettämästä tutkimuksesta selviääkin, että suomalaisten luottamus uutisiin on sangen vahvaa. "Suomalaisista 89 prosenttia katsoo, että Ylen uutiset ovat erittäin tai melko luotettavia. STT:tä pitää luotettavana 84, MTV3:n uutisia 75, Helsingin Sanomia 68, Nelosen uutisia 55 ja iltapäivälehtiä 15 prosenttia suomalaisista." (Lisää tutkimuksesta: http://avoinyle.fi/www/fi/tiedotteet/2010.php?we_objectID=62.)
Myös David Croteau ja William Hoynes kirjassa The business of media - Corporate media and the public interest (2006, 36) argumentoivat, että kansalaiset eivät osaa haluta medialta sitä mitä tarvitsevat. Kansalaisten miellyttäminen ei siis saisi vaikuttaa uutisten talousmaailmasta välittämään kuvaan. Ottakaamme siis lukijoina vastuu siitä, ettemme anna siirtää vastuuta omille harteillemme.
Verkkolehdessä verkon mahdollisuudet käyttöön!
Paperilehden kuolemaa on nyt povattu jo toistakymmentä vuotta. Kuten Katariina kirjoitti, maanantain hesari kuitenkin todistaa, että nykypäivänäkin painetulla medialla on kysyntää (HS 28.1.). Jatkan mm. Meerin blogikirjoituksen aiheesta: miitä verkkolehdelle sitten kuuluu?
Kurssilla argumentteja on lennellyt puolesta ja vastaan. Itse arvostelin viime blogikirjoituksessani lukijoiden kommentointimahdollisuutta ja sen synnyttämää arveluttavaa asiasisältöä. Kurssilla puhetta on herättänyt myös journalistinen kunnianhimoisuus, jonka verkon nopetempoinen viihteellisyys rapauttaa. Helsingin yliopistossa journalistisen tekstin kirjoittamista opettava Marketta Rentola muistuttaa kirjassaan "Vaikuta mediassa" (2010), että yksi syy verkkouutisten heikolle tasolle on niin sanottu hakukoneoptimointi. Ilmaisten verkkolehtien uutistoimituksissa pyritään maksimiklikkauksiin. Niissä pohditaan kuumeisesti, millaisia täky-sanoja uutistekstiin pitäisi upottaa, jotta ne sijoittuisivat hakutoiminnolla kalasteleville lukijoille kärkeen. Lähtökohtana on tietenkin ne simppelit hakusanat, joilla uteliaat lukijat uutisia etsivät. Tämä johtaa siihen, että pahimmillaan otsikotkin typistyvät tylsiksi itsestäänselvyyksiksi, joissa käytetään sanoja lähinnä perusmuodoissaan. (Rentola 2010).
Aiemmin verkkolehtien etu on perustunut nopeuteen -uutiset tarjoillaan uunituoreina, suorastaan tulikuumina. Ryhmämme piti suullisen presentaation talousjournalismin visuaalisuudesta. Kallistuimme Yrjö Tuunasen kannalle siitä, että nopeuden rinnalle on nyt noussut kilpailutekijäksi myös syvyys. Tämä liittyy visuaalisuuteen, mutta myös asiasisältöön. Linkkien taakse saadaan sisällytettyä pitkiäkin juttuja, joihin ei lehdissä palstatila riitä. Oma lukunsa ovat myös uudenlaiset visuaaliset keinot, jotka verkko mahdollistaa. Liikkuva kuva kertoo taloudenkin asioista enemmän kuin tuhat still-kuvaa.
Päästään taas verkkolehtien ansainnan ongelmien alkulähteille; ilmaiseksi ei ole järkeä tuottaa pitkiä juttuja ja videoita verkkoon. Maksuhaluttomat lukijat ovat tietysti oma toivoton lukunsa. He, jotka voisivat verkkolehdestä maksaa, eivät ehkä osaa odottaa tai vaatia sitä monipuolista sisältöä, jonka verkko mahdollistaisi. Hesarin piirakka- ja pylväsdiagrammeja vuosikausia rapistellut lukija ei osaa edes unelmoida superhavainnollistavasta liikkuvasta grafiikasta.
Lisäksi on otettava huomioon, että kaikki eivät osaa tai halua ladata koneilleen videoiden pyörittämiseen tarvittavia ohjelmia ja toissavuotiset keskivertonokialaiset eivät kykene korkealentoisimpia verkkosivuja näyttämään lainkaan. Entäpä sitten paljon I-pad ja muut lukulaitteet? Lehden näköisversiota selaillaan sähköiseltä näytöltä, mutta verkon hyöty, eli nopeat päivitykset ja videot jäävät saamatta.
Muut kurssimme bloggarit ovat spekuloineet kuumeisesti, mstä paperilehtien suosion säilyminen oikein johtuu. Hesarin rapistelu ja tunnepitoinen jakaminen aamiaispöydässä ovat vain osaselitys. Kallistun Meerin kannalle, siitä, että jotain uutta kaivataan. Uskon, että paperilehdet pärjäävät, koska tällä hetkellä tyydymme verkossa sisältöön, joka ei liippaa läheltäkään sitä, mitä sähköisellä medialla todella olisi tarjota.
Kirjoittaja: Henrietta L.
Kurssilla argumentteja on lennellyt puolesta ja vastaan. Itse arvostelin viime blogikirjoituksessani lukijoiden kommentointimahdollisuutta ja sen synnyttämää arveluttavaa asiasisältöä. Kurssilla puhetta on herättänyt myös journalistinen kunnianhimoisuus, jonka verkon nopetempoinen viihteellisyys rapauttaa. Helsingin yliopistossa journalistisen tekstin kirjoittamista opettava Marketta Rentola muistuttaa kirjassaan "Vaikuta mediassa" (2010), että yksi syy verkkouutisten heikolle tasolle on niin sanottu hakukoneoptimointi. Ilmaisten verkkolehtien uutistoimituksissa pyritään maksimiklikkauksiin. Niissä pohditaan kuumeisesti, millaisia täky-sanoja uutistekstiin pitäisi upottaa, jotta ne sijoittuisivat hakutoiminnolla kalasteleville lukijoille kärkeen. Lähtökohtana on tietenkin ne simppelit hakusanat, joilla uteliaat lukijat uutisia etsivät. Tämä johtaa siihen, että pahimmillaan otsikotkin typistyvät tylsiksi itsestäänselvyyksiksi, joissa käytetään sanoja lähinnä perusmuodoissaan. (Rentola 2010).
Aiemmin verkkolehtien etu on perustunut nopeuteen -uutiset tarjoillaan uunituoreina, suorastaan tulikuumina. Ryhmämme piti suullisen presentaation talousjournalismin visuaalisuudesta. Kallistuimme Yrjö Tuunasen kannalle siitä, että nopeuden rinnalle on nyt noussut kilpailutekijäksi myös syvyys. Tämä liittyy visuaalisuuteen, mutta myös asiasisältöön. Linkkien taakse saadaan sisällytettyä pitkiäkin juttuja, joihin ei lehdissä palstatila riitä. Oma lukunsa ovat myös uudenlaiset visuaaliset keinot, jotka verkko mahdollistaa. Liikkuva kuva kertoo taloudenkin asioista enemmän kuin tuhat still-kuvaa.
Päästään taas verkkolehtien ansainnan ongelmien alkulähteille; ilmaiseksi ei ole järkeä tuottaa pitkiä juttuja ja videoita verkkoon. Maksuhaluttomat lukijat ovat tietysti oma toivoton lukunsa. He, jotka voisivat verkkolehdestä maksaa, eivät ehkä osaa odottaa tai vaatia sitä monipuolista sisältöä, jonka verkko mahdollistaisi. Hesarin piirakka- ja pylväsdiagrammeja vuosikausia rapistellut lukija ei osaa edes unelmoida superhavainnollistavasta liikkuvasta grafiikasta.
Lisäksi on otettava huomioon, että kaikki eivät osaa tai halua ladata koneilleen videoiden pyörittämiseen tarvittavia ohjelmia ja toissavuotiset keskivertonokialaiset eivät kykene korkealentoisimpia verkkosivuja näyttämään lainkaan. Entäpä sitten paljon I-pad ja muut lukulaitteet? Lehden näköisversiota selaillaan sähköiseltä näytöltä, mutta verkon hyöty, eli nopeat päivitykset ja videot jäävät saamatta.
Muut kurssimme bloggarit ovat spekuloineet kuumeisesti, mstä paperilehtien suosion säilyminen oikein johtuu. Hesarin rapistelu ja tunnepitoinen jakaminen aamiaispöydässä ovat vain osaselitys. Kallistun Meerin kannalle, siitä, että jotain uutta kaivataan. Uskon, että paperilehdet pärjäävät, koska tällä hetkellä tyydymme verkossa sisältöön, joka ei liippaa läheltäkään sitä, mitä sähköisellä medialla todella olisi tarjota.
Kirjoittaja: Henrietta L.
Digilehdet vasta alkua
Elmo kirjoitti jo sanomalehtien ansaintamalleista mainiten vaihtoehtoiset uudet tavat kuten mikromaksut ja crowd-funding. Olen miettinyt myös ansaintamalleja ja kuten Elmokin postauksessaan mietti, suurin ongelma on se, että journalismi on jo kerran tullut ilmaiseksi. Miten ihmiset saataisiin taas maksamaan siitä on se mitä mediatalot nyt kovasti miettivät.
Sama ilmiö tapahtui kymmenisen vuotta sitten musiikkiteollisuudessa, jossa nettipiratismi pilasi levyjen myyntiluvut lopullisesti ja levy-yhtiöiden oli yksinkertaisesti uudistuttava. Mediataloilla on nyt sama vaihe edessä ja sen vuoksi olenkin sitä mieltä, että sanomalehtien kriisi on vasta aluillaan ja tabletit ovat hyvä väliaikaisratkaisu, mutta ei murros tähän pääty.
Sanomalehtitalot uskovat tabletteja varten suunniteltujen digilehtien olevan pelastus kapenevan rahavirran aikana (esimerkiksi Janne Pöysti Kauppalehden vierailullamme), mutta ongelma on se, että niissä ei useinkaan ole mitään uutta. Jos katsoo esimerkiksi Wall Street Journalin tai New York Timesin digilehtiä, niissä käytetään hyvin vähän hyödyksi netin ominaisuuksia. Linkkejä on vähän, sosiaalista mediaa linkitetään vähän ja videoitakin upotetaan vain vähän.
Digilehdet tuntuvat olevan vielä lähes nettiin siirrettyjä printtilehtiä, joka vaikeuttaa lukijoiden saamista. Lukijat haluaisivat syyn siirtyä, ei vain samaa vanhaa. Samaisten sanomalehtien nettisivut toimivat huomattavasti paremmin ja hyödyntävät multimedian mahdollisuuksia paremmin ja ovat ilmaisia. Ovatko siis mainostajatkaan valmiita siirtymään jos lehtien tablettiversiot eivät kerää lukijoita?
Sanomalehdillä on vielä pitkä tie kuljettavanaan, että he keksivät miten nettiuutisilla saa käännettyä liiketoiminnan ympäri. Musiikkiteollisuudessa kesti vuosia, että suuret innovaatiot kuten vaikka iTunes tai Spotify tulivat markkinoille. Sanomalehdissä taitaa käydä samaten.
Kansalaisjournalismia vai toimituksen laiskistumista?
Kustannuksia karsiakseen eri mediatalot suosivat nykyisin lukijoiden tuottamaa sisältöä. Lukijathan eivät tarvitse maksua ”työstään”, pelkkä julkisuus saattaa riittää palkaksi. Toisaalta eräänlainen ”hyperpaikallisuus” trendinä vaatii lukijoiden osallistumisen sallimista: ihmiset haluavat lukea paikallisista asioista omien tuttaviensa kirjoittamana. Merkittävää on, että Facebook avataan nykyään useammin Yhdysvalloissa kuin Google-hakupalvelun sivu: eräänlaista ”hypersosiaalisen paikallisuuden” ilmentymää sekin.
Mutta mitä kyseinen ilmiö tarkoittaa ammattijournalistiikalle? Kärjistettynä kansalaisten äänen päästämistä mediassa valloilleen kontrolloimattomana. Esimerkiksi amerikkalaisen CNN- kaapelikanavan puitteissa on avattu kokonainen ”Ireport” –sivusto, jonne ihmiset voivat lähettää kuviaan, videoitaan ja tekstejään. Näistä huomiota herättävimmät poimitaan esille. Sivusto tosin muistaa muistuttaa, että “The stories in this section are not edited, fact-checked or screened before they post.”
Varsinaisessa CNN-kanavan amerikkalaisessa versiossa yleisön antia anotaan noin kerran tunnissa. (Oletko paikalla? Saitko materiaalia? Lähetä se meille.) Herää kysymys, toimivatko toimittajat pian vain kuraattorina lähetetylle materiaalille muiden tehdessä varsinaisen jalkatyön.
Outi Vainionkulma-Immonen pohtii blogissaan, http://outi.posterous.com/, miten toimittajantyö on kiireen ja kilpailun edessä muuntunut. Kun ennen viestintäkonsultit tarjosivat juttua yleisellä tasolla toimittajalle, eivät pelkät jutun raamit enää kelpaakaan. Vainionkulma-Immosen mukaan viestintätoimiston tehtävä ei periaatteessa ole vaikuttaa journalismin sisältöön, vain nostaa esiin mielenkiintoisia aiheita ja persoonia, joiden uutisarvo, relevanssi ja käsittelyn näkökulma on toimittajien päätettävissä. Nykyisin asia on toisin. Toimittajat vaativat nykyisin Suomessakin valmista materiaalia, muuten juttu hyllytetään. Syynä on yksinkertaisesti kiire: toimittaja ei ehdi tehdä työtään -ainakaan kunnolla.
Myös Laura Juntunen käsittelee samaa ilmiötä kirjoituksessaan ”Journalistinen etiikka kriisissä –kiireen ja kilpailun haasteet toimittajien ammatilliselle itsekurille” ( Media & Viestintä 32, 2009:2). Juntusen mukaan nopeus voidaan nähdä yhtäaikaa uutistyön keskeisenä arvona ja sen problemaattisena sivutuotteena. Nykypäivän teknisessä ympäristössä nopeus tarkoittaa käytännössä reaaliaikaista raportointia. Tähän saumaan kansalaisjournalistien lähettämät tuotokset tuovat pikaista helpotusta kuin tosi-tv television ohjelmakartalle. Eri medioiden välisen kilpailun koventuminen ja yleisön tarve saada jatkuvasti reaaliaikaista tietoa ajaa toimittajan työn etiikan ahtaalle. Kansalaisjournalismin ihanteena pidetään demokratian toteutumista: kaikilla tulisi olla oikeus saada äänensä kuuluviin myös mediassa. Eri asia sitten on, miten tämä sopii yhteen journalismin laatuvaatimusten kanssa. Uhrautuvatko ammatilliset ihanteet kiireen, kilpailun ja hyperpaikallisuuden paineissa?
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Kansalaisjournalismi - tarvitaanko sitä?
Kansalaisjournalismi valtaa palstatilaa alati kiihtyvällä vauhdilla. Etenkin internetin myötä kansalaisjournalismi on lisääntynyt merkittävästi. Nykyään on hyvin helppoa kommentoida, keskustella tai vaikkapa kirjoittaa blogeja. Kuka tahansa voi ottaa kantaa kansallisiin ja kansainvälisiin päivän polttaviin asioihin.
Kuten esitimme Elmon kanssa, kansalaisjournalismille on tilausta 2010-luvun mediakentässä. Kaupalliset mediatalot vähentävät kustannuksiaan päästämällä lukijat valtaan. Lukijat eivät välttämättä edes odota palkkiota tuottamistaan teksteistä tai kuvista (Paulussen ym. 2007, 16-17).
Toinen kansalaisjournalismia puoltava näkökulma on se, että lukijat tuntuvat haluavan lukea toisten lukijoiden elämästä. Ammattitoimittajan juttuja voidaan pitää liian etäisinä tai kaupallisina. Amatööritoimittaja voidaan puolestaan nähdä puolueettomampana kirjoittajana.
Toisaalta kansalaisjournalismia pidetään myös epäammattimaisena raapusteluna, joka vie journalismilta uskottavuuden.
Missä sitten menee raja? Tulisiko kaikki kansalaisten tuotokset julkaista sananvapauden nimessä? Pitäisikö perustaa riippumaton laadunvalvoja, joka päättäisi, mitä julkaistaa ja mitä ei?
Hankalan tilanteesta tekee se, että rajoja on vaikeaa määritellä. Jokainen media-alan yritys päättää itse oman linjansa. Erään tutkimuksen mukaan lehden tulisi pitää omasta linjastaan kiinni, vaikka kansalaisten tuotoksia julkaistaisiinkin (Sambrook 2011). Toisaalta taas joillain yrityksillä on oma, "linjavapaa" alueensa varattuna lukijoiden kirjoituksille. Tällaisia ovat esimerkiksi Länsiväylä ja Helsingin Sanomat.
Vastaus laadunvalvontakysymykseen on kenties vielä edellistäkin hankalampi. Eräänlaista laadunvalvontaa on jo nähtävissä yritysten verkkosivujen kommentointiosioissa, joissa sensuroidaan mm. kirosanat automaattisesti. Tekninen laadunvalvonta on vielä tietyllä tapaa helposti kontrolloitavissa. Vaikeampaa sen sijaan on kontrolloida sisältöä.
Wikipedian laadunvalvonta käsittääkseni toimii hyvin pitkälti robottien ohjauksella. Robotit keskittyvät mm. lähdemerkintöihin. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten samanlainen systeemi toimisi muiden kansalaisjournalististen tuotosten kohdalla. Asiapitoinen kansalaisjournalismi voisi paremmin lyödä itseään läpi tällaisen laadunvalvonnan avulla.
Asian toinen puoli on se, että tarvitaanko laadunvalvontaa lainkaan. Tarvitseeko kansalaisten tekstien ollakaan niin asiapitoisia, kuin ammattilaisten? Helsingin yliopiston viestinnän lehtorin Heikki Heikkilän mukaan kysyntää vakavalle kansalaisjournalismille ei ole.
"Täällä ei ole kriittistä massaa, jolla olisi riittävästi aikaa ja kunnianhimoa sellaisen verkoston luomiseen, jossa blogit toimisivat poliittisen osallistumisen ja julkisen keskustelun välineenä." (HS 15.3.2008)
Yhteenvetona voisin todeta, että kansalaisjournalismia sinällään esiintyy kiitettävän paljon. Lähestulkoon kaikki halukkaat saavat äänensä jollain tavalla kuuluviin. Sisällön tasosta voidaan väitellä nyt ja tulevaisuudessa, mutta kenties kansalaisjournalismiin päteekin lausahdus: Ei se laatu, vaan se määrä.
Kuten esitimme Elmon kanssa, kansalaisjournalismille on tilausta 2010-luvun mediakentässä. Kaupalliset mediatalot vähentävät kustannuksiaan päästämällä lukijat valtaan. Lukijat eivät välttämättä edes odota palkkiota tuottamistaan teksteistä tai kuvista (Paulussen ym. 2007, 16-17).
Toinen kansalaisjournalismia puoltava näkökulma on se, että lukijat tuntuvat haluavan lukea toisten lukijoiden elämästä. Ammattitoimittajan juttuja voidaan pitää liian etäisinä tai kaupallisina. Amatööritoimittaja voidaan puolestaan nähdä puolueettomampana kirjoittajana.
Toisaalta kansalaisjournalismia pidetään myös epäammattimaisena raapusteluna, joka vie journalismilta uskottavuuden.
Missä sitten menee raja? Tulisiko kaikki kansalaisten tuotokset julkaista sananvapauden nimessä? Pitäisikö perustaa riippumaton laadunvalvoja, joka päättäisi, mitä julkaistaa ja mitä ei?
Hankalan tilanteesta tekee se, että rajoja on vaikeaa määritellä. Jokainen media-alan yritys päättää itse oman linjansa. Erään tutkimuksen mukaan lehden tulisi pitää omasta linjastaan kiinni, vaikka kansalaisten tuotoksia julkaistaisiinkin (Sambrook 2011). Toisaalta taas joillain yrityksillä on oma, "linjavapaa" alueensa varattuna lukijoiden kirjoituksille. Tällaisia ovat esimerkiksi Länsiväylä ja Helsingin Sanomat.
Vastaus laadunvalvontakysymykseen on kenties vielä edellistäkin hankalampi. Eräänlaista laadunvalvontaa on jo nähtävissä yritysten verkkosivujen kommentointiosioissa, joissa sensuroidaan mm. kirosanat automaattisesti. Tekninen laadunvalvonta on vielä tietyllä tapaa helposti kontrolloitavissa. Vaikeampaa sen sijaan on kontrolloida sisältöä.
Wikipedian laadunvalvonta käsittääkseni toimii hyvin pitkälti robottien ohjauksella. Robotit keskittyvät mm. lähdemerkintöihin. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten samanlainen systeemi toimisi muiden kansalaisjournalististen tuotosten kohdalla. Asiapitoinen kansalaisjournalismi voisi paremmin lyödä itseään läpi tällaisen laadunvalvonnan avulla.
Asian toinen puoli on se, että tarvitaanko laadunvalvontaa lainkaan. Tarvitseeko kansalaisten tekstien ollakaan niin asiapitoisia, kuin ammattilaisten? Helsingin yliopiston viestinnän lehtorin Heikki Heikkilän mukaan kysyntää vakavalle kansalaisjournalismille ei ole.
"Täällä ei ole kriittistä massaa, jolla olisi riittävästi aikaa ja kunnianhimoa sellaisen verkoston luomiseen, jossa blogit toimisivat poliittisen osallistumisen ja julkisen keskustelun välineenä." (HS 15.3.2008)
Yhteenvetona voisin todeta, että kansalaisjournalismia sinällään esiintyy kiitettävän paljon. Lähestulkoon kaikki halukkaat saavat äänensä jollain tavalla kuuluviin. Sisällön tasosta voidaan väitellä nyt ja tulevaisuudessa, mutta kenties kansalaisjournalismiin päteekin lausahdus: Ei se laatu, vaan se määrä.
Television rooli talousmediana?
Maaliskuussa 2009 uutisoitiin MTV Oy:n lopettavan MTV3-kanavan Kauppalehden Talousuutiset -lähetykset saman vuoden elokuussa. Yhtiö irtisanoi Talousuutisia koskevan yhteistyösopimuksen Kauppalehden kanssa vähentääkseen kustannuksia ja tehostaakseen uutistoimintaa.
Lähde: Mediamonitori - Kauppalehti, YLE, http://www.mediamonitori.fi/index.php/uutiset/televisio/353-mtv-lopettaa-kauppalehden-talousuutiset)
Talousuutisia oli nähty MTV3:lla 1990-luvulta alkaen, joten jollain tasolla uutinen oli tuolloin pettymys. Tosin kun nyt miettii asiaa, ei noista uutisista useinkaan paljoa valitettavasti käteen jäänyt. Talousuutisia on kuitenkin Seitsemän uutisissa, jonka ohjelmapaikkaa pidennettiin, mutta silti jotain puuttuu…
Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksen viikkolehti Utain (lähde: http://www.uta.fi/utain/2004k/2/8758.html) julkaisi helmikuussa 2004 kirjoituksen ”Televisio on talouden tyhjä foorumi”, joka puki sanoiksi pettymykseni television talousuutisiin. Kirjoituksen yhteydessä oli osuva lainaus talousuutisten faktoja suoltavasta tyylistä, joka useimmiten meni kuin vesi hanhen selästä:
”Nokian kurssi nousi tänään 1,2 prosenttia. Sijoittajat ennakoivat lähestyvää ensimmäisen neljänneksen osavuosikatsauksen julkistamista. Pörssipäivä oli muutenkin voitokas; Hex-indeksi kirjattiin päivän päätteeksi 0,5 prosenttia plussalle eilisestä. Hex-indeksin nousua vauhdittivat Nokian lisäksi kolme viikkoa sitten toimitusjohtajaansa vaihtanut UPM-Kymmene sekä hiljattain työntekijöitään irtisanonut Elisa.”
Kyse oli liian valmiiksi pureskellusta tiedosta, joka ei jättänyt tilaa televisionkatsojan pohdinnalle, muuten kuin sijoituspäätösten osalta. Kirjoituksessa haastatellun TT:n talouspoliittisen asiamiehen Penna Urrilan mukaan paljon mielekkäämpää talouskehityksen analysointia olisi pidemmän aikavälin tarkastelu eli talouden trendien tunnustelu. Itsekin vastaanottaisin mieluummin tietoa kuluttajien luottamuksesta talouteen, verotuksen vaikutuksista tai vaikkapa kasvuyrittäjyyden ongelmista.
Kirjoituksen mukaan television toinen heikkous pörssikatsauksissa on hitaus, sillä päätöskursseista kiinnostuneet ovat jo katsoneet ne verkosta. Kirjoituksen julkaisemisen aikaan Kauppalehden Talousuutiset vielä pyörivät MTV3-kanavalla, mutta eivät enää. Televisio on luopunut taloudesta, mikä on sääli. Onneksi ajankohtaisohjelmissa sentään keskustellaan välillä taloudesta ja tutkivaakin journalismia silloin tällöin esiintyy. Mielestäni viikoittaiselle talousohjelmalle voisi kuitenkin olla tilausta, mutta se tulisi tehdä kansankielellä ja keskittyä aiheiltaan vaikkapa juuri kuluttamiseen ja yrittäjyyteen. Samalla voitaisiin pohtia niihin liittyviä veroasioita ja vaikutuksia kansantalouteen.
Valitettavasti en päässyt tiistain vierailuluennolle, mutta jos television ja talouden roolia käsiteltiin siellä, niin oikein mielelläni vastaanotan siitä kommentteja!
Lähde: Mediamonitori - Kauppalehti, YLE, http://www.mediamonitori.fi/index.php/uutiset/televisio/353-mtv-lopettaa-kauppalehden-talousuutiset)
Talousuutisia oli nähty MTV3:lla 1990-luvulta alkaen, joten jollain tasolla uutinen oli tuolloin pettymys. Tosin kun nyt miettii asiaa, ei noista uutisista useinkaan paljoa valitettavasti käteen jäänyt. Talousuutisia on kuitenkin Seitsemän uutisissa, jonka ohjelmapaikkaa pidennettiin, mutta silti jotain puuttuu…
Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksen viikkolehti Utain (lähde: http://www.uta.fi/utain/2004k/2/8758.html) julkaisi helmikuussa 2004 kirjoituksen ”Televisio on talouden tyhjä foorumi”, joka puki sanoiksi pettymykseni television talousuutisiin. Kirjoituksen yhteydessä oli osuva lainaus talousuutisten faktoja suoltavasta tyylistä, joka useimmiten meni kuin vesi hanhen selästä:
”Nokian kurssi nousi tänään 1,2 prosenttia. Sijoittajat ennakoivat lähestyvää ensimmäisen neljänneksen osavuosikatsauksen julkistamista. Pörssipäivä oli muutenkin voitokas; Hex-indeksi kirjattiin päivän päätteeksi 0,5 prosenttia plussalle eilisestä. Hex-indeksin nousua vauhdittivat Nokian lisäksi kolme viikkoa sitten toimitusjohtajaansa vaihtanut UPM-Kymmene sekä hiljattain työntekijöitään irtisanonut Elisa.”
Kyse oli liian valmiiksi pureskellusta tiedosta, joka ei jättänyt tilaa televisionkatsojan pohdinnalle, muuten kuin sijoituspäätösten osalta. Kirjoituksessa haastatellun TT:n talouspoliittisen asiamiehen Penna Urrilan mukaan paljon mielekkäämpää talouskehityksen analysointia olisi pidemmän aikavälin tarkastelu eli talouden trendien tunnustelu. Itsekin vastaanottaisin mieluummin tietoa kuluttajien luottamuksesta talouteen, verotuksen vaikutuksista tai vaikkapa kasvuyrittäjyyden ongelmista.
Kirjoituksen mukaan television toinen heikkous pörssikatsauksissa on hitaus, sillä päätöskursseista kiinnostuneet ovat jo katsoneet ne verkosta. Kirjoituksen julkaisemisen aikaan Kauppalehden Talousuutiset vielä pyörivät MTV3-kanavalla, mutta eivät enää. Televisio on luopunut taloudesta, mikä on sääli. Onneksi ajankohtaisohjelmissa sentään keskustellaan välillä taloudesta ja tutkivaakin journalismia silloin tällöin esiintyy. Mielestäni viikoittaiselle talousohjelmalle voisi kuitenkin olla tilausta, mutta se tulisi tehdä kansankielellä ja keskittyä aiheiltaan vaikkapa juuri kuluttamiseen ja yrittäjyyteen. Samalla voitaisiin pohtia niihin liittyviä veroasioita ja vaikutuksia kansantalouteen.
Valitettavasti en päässyt tiistain vierailuluennolle, mutta jos television ja talouden roolia käsiteltiin siellä, niin oikein mielelläni vastaanotan siitä kommentteja!
Kuin karkkikauppaan vangittu lapsi - ulkomaankirjeenvaihtajan arkea
Tiedättekö sen tunteen, kun jotain lukiessaan uppoutuu täysin lukemaansa? On oikeastaan yhdentekevää mitä luen, elän tekstin välittämää tietoa ja tunnelmaa melko kokonaisvaltaisesti. Tänä aamuna sainkin mielenkiintoista luettavaa: Hesarin (2.3) ulkomaansivuilla on mielenkiintoinen juttu lehden kahdeksasta ulkomaankirjeenvaihtajasta. Yhdellä aukeamalla pääsee tunnelmoimaan Delhistä Washingtoniin. Tunnelmanvaihdokset tarjoavatkin lukijalle monenlaista maisemaa: toisistaan eriäviä linssejä tarkastella journalistista maailmaa ja sen yhtäläisyyksiä sekä eroavaisuuksia. Juttu olikin antoisaa luettavaa myös luennolla 1.3 kuultujen Maija Lehmusvirran innostuneiden näkemysten jälkeen.
HS:n ulkomaantoimituksen esimies Heikki Aittokoski kirjoittaa ingressissä kirjeenvaihtajien arvokkaasta roolista: siitä, kuinka nämä välittävät maailman tapahtumia ja autenttista tunnelmaa meille suomalaisille, suomalaisesta näkökulmasta. Toisaalta mielenkiintoinen on myös Lontoon kirjeenvaihtajan Anssi Miettisen näkemys siitä, kuinka työssä ajautuukin kohdemaan imuun ja alkaa toimittajana tulkita uutisvirtaa kohdemaan asukin näkökulmasta. ”On vaikea käsittää, miksi esimiehet eivät halua syväanalyysia Britannian itsenäisyyspuolueen sisäisistä ristiriidoista”.
Lisäksi Brysselin kirjeenvaihtajana EU:ta päivittäin elävä Annamari Sipilä huomauttaa oman juttunsa loppukaneettina, kuinka on luonnollista myös olla välittämättä kaupungin jokaisesta pihahduksesta. ”Ehkä juuri siksi tunnen itseni ajoittain epänormaaliksi”.
Ulkomaankirjeenvaihtajana työskentely voikin varmasti tässä suhteessa olla turhauttavaa. Kuinka tasapainoilla uutismaailmassa, jossa lähtökohdat tulkita päivän tapahtumia poikkeavat niiden, joille kirjoitat, vastaavista? Ulkomaantoimittajana saattaakin näin kohdata uudenlaista työn haasteellisuutta. Toisaalta työ saattaa jossain suhteessa olla aiempaa mielekkäämpää ja mielenkiintoisempaa, kun päivittäiset rutiinit eivät koostu samoista uutisista kilpailemisesta. Tässä suhteessa ulkomaankirjeenvaihtajien rooli on kuitenkin myös korostunut: heidän valintansa niin juttuaiheista kuin niiden näkökulmaisuudesta välittää mielikuvaa meille suomalaisille asioista, joista emme välttämättä saa tietoa vaihtoehtoisista lähteistä nimeksikään.
Aittokoski kirjoittaa myös jutun yhteydessä, kuinka tiedon lisääntyessä tarvitaan enemmän ammattitaitoa sen selittämiseen. Kommenttia voisi tulkita kiinnostavasti myös kurssilla käsitellyn sisällöntuottajamallin muutoksen suhteen. Lisäksi, jos sellaisia löytyisi, lukisinkin mielelläni myös esimerkiksi ulkomaantoimittajien blogikirjoituksia kohdemaasta, olipa kyseessä arkinen kaupassa käynti tai jokin ajankohtainen tärkeä ilmiö tai tapahtuma.
Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon lopuksi HS:n Delhin kirjeenvaihtajan Tommi Niemisen käsitys journalismista, jonka hän näkee loppupeleissä kulminoituvan pysähdyttävien elämäntarinoiden välittämiseen. Kaunis ajatus, joka tosin toteutuu hyvin eri tavoin uutisalueesta riippuen. Ulkomaantoimittajana on varmasti antoisaa välittää oman kohdealueensa pysähdyttäviä tarinoita, joita itse elää arjessa paikan päällä.
tiistai 1. maaliskuuta 2011
Miten paperiset lehdet pitävät edelleen pintansa verkon uutistarjontaa vastaan?
Helsingin Sanomissa uutisoitiin maanantaina 28.1. Kansallisen Mediatutkimuksen (KTM) tuloksista. Tutkimuksen mukaan paperilehdillä on Suomessa vankka suosio, kun suomalaiset lukevat keskimäärin kymmentä lehteä, kahta sanomalehteä ja kahdeksaa aikakauslehteä. Tutkimuksen mukaan myös nuoret lukevat lehtiä, eivätkä ole kadonneet pelkästään internetin uutisoinnin pariin. Omasta mielestäni jopa mielenkiintoinen piirre on se, että nuoretkin lukevat kahta sanomalehteä ja seitsemää aikakauslehteä, lähes siis yhtä montaa kuin suomalaiset keskimäärin.
Otin esimerkiksi tilastoista Helsingin Sanomien verkkosivustojen ja paperijulkaisun lukijamäärien muutoksen, sillä mielestäni ne kuvaavat hyvin suomalaisen median muutosta. Helsingin Sanomat on Suomen laajalevikkisin paperijulkaisu, ja internetsivustoillakin yleensä viiden vierailluimman sivuston joukossa viikottain mitattuna.
Tilastokeskuksen kokoaman tutkimuksen mukaan vuonna 2001 Helsingin Sanomien lukijamäärä oli 1 150 000, ja vuonna 2006 1 046 000, kun vuoden 2010 lukema jo alle miljoonan eli 936 000. Mielestäni tämä lukema on pudonnut aika paljon, enkä niink
Verkkouutisten lukemisten määrä oli sen sijaan samassa ajassa kasvanut räjähdysmäisesti. Kun Helsingin Sanomien verkkosivuilla vieraili vuonna 2001 yhden viikon aikana 202 000 eri kävijää ja vuonna 2006 kävijöitä oli 550 000, niin vuonna 2010 samaisella viikolla vierailijoita oli jo 1 300 000.
Itse olin yllättynyt siitä, miten vähän paperilehtien lukijamäärät ovat suhteessa pudonneet verrattuna verkkolehtien lukemisen määrään. Tutkimuksessa kuitenkin oli luultavasti otettu huomioon hs.fi -sivusto, joka on ilmainen, eikä niinkään Helsingin Sanomien maksullista verkkolehteä. Tätä tarkastellessa lukijamäärät saattaisivat olla paljon pienemmät. Kuitenkin on selvää, että uutisten lukeminen netissä on lisääntynyt valtavia määriä.
Miksi kuitenkaan paperilehtien kulutus ei ole vähentynyt? Kenties kyse voi olla siitä, että lukukokemus itsessään kuuluu osaksi päivän rutiineja, esimerkiksi aamutoimia, ja fyysisen sanomalehden korvaaminen aamiaispöydässä voi olla vaikeaa. Toisaalta kenties internetistä voi olla lopulta vaikeaa löytää ryhmiteltynä ja loogisesti juuri kaipaamiaan uutisia esimerkiksi tietyiltä aihealueilta. Lisäksi itse ainakin nautin paperilehteä lukiessa sen esteettisyydestä, siitä miten koko ulkoasu on ajateltu valmiiksi. Ehkä myös joku muu on sitä mieltä, että uutissivustot internetissä ovat hyvin kalseita ja kliinisiä, ja nauttivat sommittelujen, fonttien ja kuvien harmoniasta.
Ajatukseni eivät kuitenkaan varmasti ole ainoita vaihtoehtoja, joten kuulen mielelläni kommentteja aiheeseen. Kerrothan siis, jos sinulle tulee hyviä ideoita mieleen ajatuksiani täydentäämän!
Lisää tietoa, ja mielenkiintoisia tutkimustuloksia voit lukea Kansallisen Mediatutkimuksen tiedoista (www.levikintutkimus.fi) tai TNS gallupin tekemistä verkkosivustojen viikkokäyntilaskuista (http://tnsmetrix.tns-gallup.fi/public/).
Medialla on kaikki edellytykset menestyä verkossa - paitsi tuloja
Kurssilla journalismin rahoitusta on sivuttu. Siitä puhutaan vaikuttajana riippumattomuuteen. Aihe ansaitsisi kuitenkin syväluotausta enemmänkin. Media itse kokee olevansa kriisissä, koska kukaan ei halua enää maksaa journalismista. Suurimmaksi virheeksi väitetään, että journalistit menivät antamaan uutisensa ilmaiseksi, ja mikä kerran on maksutta saatu, ei enää maksujen taakse voi laittaa.
Tästäkin aiheesta edellisen postaukseni tapaan löytyi Stephen Quinnin kirja: Funding Journalism in the Digital Age - Business Models, Strategies, Issues and Trends. Itse kirjaa en löytänyt, mutta arvostelujen perusteella itse aihekin avautui: (1), (2), (3).
Syvällisin arvostelu on suorastaan ironisesti Huffington Postissa. Artikkeli kertoo myös siitä, miten kirja kuvaa HP:tä samalla tavoin rahoituksen vangiksi kuin perinteisiä mediayhtiöitä. Arvostelu myös esittelee uusista ansaintamalleista mielenkiintoisimman - mikromaksut ja crowd-funding. Mallissa journalisti ensin päättää aiheen, ja sitten pienillä lahjoituksilla kerää rahoituksen jutun tekoa varten. Esimerkkinä spot.us. Kirjan asiantuntijat kuitenkin pitävät sitä niche-ilmiönä.
Samaan aikaan Suomessa: HS uutisoi paperilehtien säilyttävän asemansa. Ainakin Suomessa on siis journalisteilla jonkin verran lisäaikaa seurata maailmalta ansaintamalleja, ennen kuin suomalainen journalismi on todellisissa vaikeuksissa.
Erityisen mutkikkaaksi asia tulee, koska näyttäisi, että kaikki uudet ansaintamallit ovat jotenkin sidoksissa osallistavaan mediaan ja kansalaisia aktivoivaan journalismiin. Lahjoituskin on kansalaisjournalismia: maksan aiheesta, josta haluan kirjoitettavan (aina ei kansalaisen tarvitse olla valmiiksi asiantuntija; aiheesta kiinnostus riittää). Samaan aikaan journalistien olisi siis muutettava koko asennettaan journalismiin ja keksittävä vielä, miten saada joku rahoittamaan heidän ammattiaan.
Asiasta kiinnostuneille voin suositella myös viime syksyn median murroksen kurssin Tanja Aitamurron luentoa, joka on katsottavista netistä (kalvot).
Tästäkin aiheesta edellisen postaukseni tapaan löytyi Stephen Quinnin kirja: Funding Journalism in the Digital Age - Business Models, Strategies, Issues and Trends. Itse kirjaa en löytänyt, mutta arvostelujen perusteella itse aihekin avautui: (1), (2), (3).
Syvällisin arvostelu on suorastaan ironisesti Huffington Postissa. Artikkeli kertoo myös siitä, miten kirja kuvaa HP:tä samalla tavoin rahoituksen vangiksi kuin perinteisiä mediayhtiöitä. Arvostelu myös esittelee uusista ansaintamalleista mielenkiintoisimman - mikromaksut ja crowd-funding. Mallissa journalisti ensin päättää aiheen, ja sitten pienillä lahjoituksilla kerää rahoituksen jutun tekoa varten. Esimerkkinä spot.us. Kirjan asiantuntijat kuitenkin pitävät sitä niche-ilmiönä.
Samaan aikaan Suomessa: HS uutisoi paperilehtien säilyttävän asemansa. Ainakin Suomessa on siis journalisteilla jonkin verran lisäaikaa seurata maailmalta ansaintamalleja, ennen kuin suomalainen journalismi on todellisissa vaikeuksissa.
Erityisen mutkikkaaksi asia tulee, koska näyttäisi, että kaikki uudet ansaintamallit ovat jotenkin sidoksissa osallistavaan mediaan ja kansalaisia aktivoivaan journalismiin. Lahjoituskin on kansalaisjournalismia: maksan aiheesta, josta haluan kirjoitettavan (aina ei kansalaisen tarvitse olla valmiiksi asiantuntija; aiheesta kiinnostus riittää). Samaan aikaan journalistien olisi siis muutettava koko asennettaan journalismiin ja keksittävä vielä, miten saada joku rahoittamaan heidän ammattiaan.
Asiasta kiinnostuneille voin suositella myös viime syksyn median murroksen kurssin Tanja Aitamurron luentoa, joka on katsottavista netistä (kalvot).
maanantai 28. helmikuuta 2011
Journalismi rikastuu, mutta konvergenssi on iso haaste journalisteille
Lupasin tunnilla laittaa linkin tähän NY Timesin Deepwater Horizonia käsittelevään artikkeliin.
Miksi artikkeli ansaitsee vielä oman blogipostauksen? Ennen kaikkea se on tyyppiesimerkki monimediaisuudesta: mahdollisuuksista, joita harva lehti vielä hyödyntää. Lisäksi se liittyy paljon laajempaan ja merkittävämpään ilmiöön - median konvergenssiin.
Konvergenssista journalistisesta näkökulmasta kertoo australialainen journalismin professori Stephen Quinn kirjassaan Convergent Journalism - The Fundamentals of Multimedia Reporting (2005). Kirjaa voi silmäillä Google Booksissa. Quinn kertoo journalismin muutoksesta ja kuinka se muuttaa koko journalismin ajattelutavan. Konvergenssihän on verkkoviestinnästä tuttu käsite, joka tarkoittaa tärkeimpänä median irtautumista laitesidonnaisuudesta. Siitähän juuri tässä on kyse: Hesarikaan ei ole enää sidottu painettuun paperiin, vaan se voi soveltaa mitä tahansa viestinnän muotoa - ainakin periaatteessa.
Kirja kehuu Turun Sanomia edelläkävijäksi monialustaisessa julkaisussa. Valitettavasti case-tutkimus ei näy Googlen selauksessa. Itse en ole TS:n webbisivuja mieltänyt kovin edelläkävijäksi.
Suomalaisten medioiden hallinta netin multimediasta ei vaikuta muutenkaan olevan päätä huimaavaa. Laajoja webbireportaaseja en ole vielä nähnyt yhtään. Yleltä löytyisi monipuolisin osaaminen, mutta journalismi vaikuttaa edelleen kovin lokeroituneelta television ja muun uutistuotannon välillä. Miksei Yle voisi vaikka toimittaa omaa verkkolehteään?
Hesarikin takkuilee jo tekstin kylkeen liitettävien videoiden kanssa. Kauhuesimerkki löytyy tästä videosta: tekstin kirjoittaneella toimittajalla ei ole mitään käsitystä videojournalismin retorisesta ilmaisusta äänenpainoissaan. Toimittajan teksti on ihan hyvää, mutta hän ei vain ole millään tavoin soveltuva uutistenlukijaksi. Monimediaisuus vaatii myös monipuolista ammattitaitoa. Onko journalismin opetuskin murroksessa? Pitäisikö kauppakorkeakoulun journalismin kurssillakin hypätä rohkeasti saman tien videoretoriikan uumeniin? Mitä jos kolmas reportaasi olisikin tehty vaikka ryhmätyönä televisiouutiseksi?
(Quinnilta löytyy myös toinen mielenkiintoiselta kuulostava kirja: Conversations on Convergence - Insiders' views on news production in the 21st century. Valitettavasti kumpaakaan ei ole kauppiksen kirjastossa.)
Miksi artikkeli ansaitsee vielä oman blogipostauksen? Ennen kaikkea se on tyyppiesimerkki monimediaisuudesta: mahdollisuuksista, joita harva lehti vielä hyödyntää. Lisäksi se liittyy paljon laajempaan ja merkittävämpään ilmiöön - median konvergenssiin.
Konvergenssista journalistisesta näkökulmasta kertoo australialainen journalismin professori Stephen Quinn kirjassaan Convergent Journalism - The Fundamentals of Multimedia Reporting (2005). Kirjaa voi silmäillä Google Booksissa. Quinn kertoo journalismin muutoksesta ja kuinka se muuttaa koko journalismin ajattelutavan. Konvergenssihän on verkkoviestinnästä tuttu käsite, joka tarkoittaa tärkeimpänä median irtautumista laitesidonnaisuudesta. Siitähän juuri tässä on kyse: Hesarikaan ei ole enää sidottu painettuun paperiin, vaan se voi soveltaa mitä tahansa viestinnän muotoa - ainakin periaatteessa.
Kirja kehuu Turun Sanomia edelläkävijäksi monialustaisessa julkaisussa. Valitettavasti case-tutkimus ei näy Googlen selauksessa. Itse en ole TS:n webbisivuja mieltänyt kovin edelläkävijäksi.
Suomalaisten medioiden hallinta netin multimediasta ei vaikuta muutenkaan olevan päätä huimaavaa. Laajoja webbireportaaseja en ole vielä nähnyt yhtään. Yleltä löytyisi monipuolisin osaaminen, mutta journalismi vaikuttaa edelleen kovin lokeroituneelta television ja muun uutistuotannon välillä. Miksei Yle voisi vaikka toimittaa omaa verkkolehteään?
Hesarikin takkuilee jo tekstin kylkeen liitettävien videoiden kanssa. Kauhuesimerkki löytyy tästä videosta: tekstin kirjoittaneella toimittajalla ei ole mitään käsitystä videojournalismin retorisesta ilmaisusta äänenpainoissaan. Toimittajan teksti on ihan hyvää, mutta hän ei vain ole millään tavoin soveltuva uutistenlukijaksi. Monimediaisuus vaatii myös monipuolista ammattitaitoa. Onko journalismin opetuskin murroksessa? Pitäisikö kauppakorkeakoulun journalismin kurssillakin hypätä rohkeasti saman tien videoretoriikan uumeniin? Mitä jos kolmas reportaasi olisikin tehty vaikka ryhmätyönä televisiouutiseksi?
(Quinnilta löytyy myös toinen mielenkiintoiselta kuulostava kirja: Conversations on Convergence - Insiders' views on news production in the 21st century. Valitettavasti kumpaakaan ei ole kauppiksen kirjastossa.)
torstai 24. helmikuuta 2011
Kauppalehden henkilökuvien suhdelukuja
Luennolla on ollut puhetta lehtikuvan tärkeydestä tiedon välittäjänä. Majapuron Talousjournalismin kurssin (2011) luentokalvolta otettu ”Kuvat eivät ole tekstin koristeellisia lisäkkeitä vaan asioita, joita ei voi kertoa muulla tavoin” on mielestäni hyvin sanottu ja pitänee paikkansa monissa uutiskuvissa ja erityisesti tilannekuvissa. Henkilökuvien kohdalla väite ei mielestäni kuitenkaan ole yhtä yksioikoinen. Jotkin henkilökuvat kieltämättä välittävät sellaisia tunteita ja tunnelmia, joita olisi sanoin vaikea kuvailla (esim. http://www.suomenlehtikuvaajat.fi/index.php/vuoden-lehtikuvat-2009/voittajat.html?id=77), mutta joidenkin kohdalla tuntuu, että ne on lisätty tekstiin vain visualisoimaan juttua tai lisäämään aiheen tunnettuutta (esim. Nokiaa käsittelevissä uutisissa lähes poikkeuksetta Stephen Elop ja Wikileaksia käsittelevissä jutuissa Julian Assange). Mielestäni erityisesti talousjournalismin henkilökuvista on usein vaikea tulkita mitään sen syvempää merkitystä.
Tarkastelin Kauppalehden 21.2. ja 22.2. ilmestyneiden numeroiden henkilökuvia. Henkilökuviksi laskin varsinaiset lehtikuvat henkilöstä/henkilöistä sekä kolumnin tai mielipidetekstin yhteydessä olevan kirjoittajan kuvan. Kuvia, joissa näytetään suurta ihmismassaa tai muita kuin henkilöitä, en laskenut mukaan tarkasteluun, en myöskään lehdissä esiintyviä mainoksia.
Kauppalehden 21.2. numerossa on 27 henkilökuvaa, joista 16 on miehistä ja 11 naisista. Lehden etusivulla on kaksi henkilökuvaa, molemmat naisia. Kuvien jakautuminen sukupuolten kesken on näin suhteellisen tasapuolista (60/40). Luennolla aiheesta nähdyn esityksen ja luentokeskustelujen perusteella olisi voinut kuvitella, että miesten henkilökuvia olisi talousjulkaisuissa reilusti naisia enemmän. Myös etusivun ”naisvaltaisuus” yllätti positiivisesti.
Lehden 22.2. numerossa on 30 henkilökuvaa, joista 21 esittää miestä ja 9 naista. Etusivulla on kolme henkilökuvaa, kaikki tällä kertaa miehiä. Sukupuolten välinen ero on siis hieman suurempi (70/30) kuin edellisen päivän lehdessä (60/40).
Kuvien sukupuolittumisen lisäksi tarkastelin kuvien suhteita, katseita ja ilmeitä. Alla olevista taulukoista selviävät prosenttilukuina:
2) henkilökuvien suhde; intiimi (lähikuva), sosiaalinen (vyötäröstä ylöspäin) vai julkinen(kokokuva)
3) henkilökuvien katse; vaativa (henkilön katse kohdistuu suoraa lukijaan) vai tarjoava (katse poispäin)
4) henkilökuvien ilme; hymyilee vai eikö hymyile.
| KL 21.2. | Sukupuoli- jakauma | Intiimi suhde | Sosiaalinen suhde | Julkinen suhde | Vaativa kuva | Tarjoava kuva | Hymyilee | Ei hymyile |
| M | 60% | 19% | 50% | 31% | 31% | 69% | 19% | 81% |
| N | 40% | 55% | 36% | 9% | 55% | 45% | 45% | 55% |
| KL 22.2. | Sukupuoli- jakauma | Intiimi suhde | Sosiaalinen suhde | Julkinen suhde | Vaativa kuva | Tarjoava kuva | Hymyilee | Ei hymyile |
| M | 70% | 29% | 61% | 10% | 24% | 76% | 19% | 81% |
| N | 30% | 22% | 44% | 33% | 33% | 66% | 11% | 89% |
| Yht. | Sukupuoli- jakauma | Intiimi suhde | Sosiaalinen suhde | Julkinen suhde | Vaativa kuva | Tarjoava kuva | Hymyilee | Ei hymyile |
| M | 65% | 24% | 57% | 19% | 27% | 73% | 19% | 81% |
| N | 35% | 40% | 40% | 20% | 45% | 55% | 30% | 70% |
Neljä päätelmää Kauppalehden henkilökuvista taulukon tuloksiin pohjautuen:
1) Miesten henkilökuvia on enemmän kuin naisten henkilökuvia
2) Sekä miesten että naisten henkilökuvat ovat useimmiten sosiaalisen suhteen kuvia; kuvat on rajattu vyötäröstä ylöspäin, jolloin ”katsojan suhde kuvan henkilöön on samanlainen kuin esimerkiksi liiketapaamisissa, jolloin osallistujat keskustelevat virallisesti keskenään” (Majapuro, Talousjournalismin luento 2011). Kuitenkin naisten henkilökuvat ovat useammin intiimejä (tuttavallinen lähikuva) kuin miesten henkilökuvat.
3) Sekä miesten että naisten henkilökuvat ovat useammin tarjoavia kuin vaativia; miehet ja naiset katsovat useammin muualle kuin suoraan lukijaan/katsojaan.
4) Sekä miehet että naiset ovat henkilökuvissa useammin vakavia kuin hymyileviä. Naiset kuitenkin hymyilevät kuvissa useammin suhteessa miehiin.
On tietysti muistettava, että taulukon tulokset on poimittu vain kahden Kauppalehden numeron perusteella. Voi siis olla, että suuremmassa otoksessa tulokset poikkeaisivat toisistaan ainakin jonkin verran. Koin myös hankalaksi tarkasti määritellä, mikä kuvista lasketaan henkilökuvaksi ja mikä ei. Näitä lukuja ja tuloksia, kuin myös päätelmiä, tuleekin siis pitää lähinnä suuntaa-antavina ja keskustelua herättävinä huomioina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)