Kansalaisjournalismi - tarvitaanko sitä?

Kansalaisjournalismi valtaa palstatilaa alati kiihtyvällä vauhdilla. Etenkin internetin myötä kansalaisjournalismi on lisääntynyt merkittävästi. Nykyään on hyvin helppoa kommentoida, keskustella tai vaikkapa kirjoittaa blogeja. Kuka tahansa voi ottaa kantaa kansallisiin ja kansainvälisiin päivän polttaviin asioihin.

Kuten esitimme Elmon kanssa, kansalaisjournalismille on tilausta 2010-luvun mediakentässä. Kaupalliset mediatalot vähentävät kustannuksiaan päästämällä lukijat valtaan. Lukijat eivät välttämättä edes odota palkkiota tuottamistaan teksteistä tai kuvista (Paulussen ym. 2007, 16-17).

Toinen kansalaisjournalismia puoltava näkökulma on se, että lukijat tuntuvat haluavan lukea toisten lukijoiden elämästä. Ammattitoimittajan juttuja voidaan pitää liian etäisinä tai kaupallisina. Amatööritoimittaja voidaan puolestaan nähdä puolueettomampana kirjoittajana.

Toisaalta kansalaisjournalismia pidetään myös epäammattimaisena raapusteluna, joka vie journalismilta uskottavuuden.

Missä sitten menee raja? Tulisiko kaikki kansalaisten tuotokset julkaista sananvapauden nimessä? Pitäisikö perustaa riippumaton laadunvalvoja, joka päättäisi, mitä julkaistaa ja mitä ei?

Hankalan tilanteesta tekee se, että rajoja on vaikeaa määritellä. Jokainen media-alan yritys päättää itse oman linjansa. Erään tutkimuksen mukaan lehden tulisi pitää omasta linjastaan kiinni, vaikka kansalaisten tuotoksia julkaistaisiinkin (Sambrook 2011). Toisaalta taas joillain yrityksillä on oma, "linjavapaa" alueensa varattuna lukijoiden kirjoituksille. Tällaisia ovat esimerkiksi Länsiväylä ja Helsingin Sanomat.

Vastaus laadunvalvontakysymykseen on kenties vielä edellistäkin hankalampi. Eräänlaista laadunvalvontaa on jo nähtävissä yritysten verkkosivujen kommentointiosioissa, joissa sensuroidaan mm. kirosanat automaattisesti. Tekninen laadunvalvonta on vielä tietyllä tapaa helposti kontrolloitavissa. Vaikeampaa sen sijaan on kontrolloida sisältöä.

Wikipedian laadunvalvonta käsittääkseni toimii hyvin pitkälti robottien ohjauksella. Robotit keskittyvät mm. lähdemerkintöihin. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten samanlainen systeemi toimisi muiden kansalaisjournalististen tuotosten kohdalla. Asiapitoinen kansalaisjournalismi voisi paremmin lyödä itseään läpi tällaisen laadunvalvonnan avulla.

Asian toinen puoli on se, että tarvitaanko laadunvalvontaa lainkaan. Tarvitseeko kansalaisten tekstien ollakaan niin asiapitoisia, kuin ammattilaisten? Helsingin yliopiston viestinnän lehtorin Heikki Heikkilän mukaan kysyntää vakavalle kansalaisjournalismille ei ole.

"Täällä ei ole kriittistä massaa, jolla olisi riittävästi aikaa ja kunnianhimoa sellaisen verkoston luomiseen, jossa blogit toimisivat poliittisen osallistumisen ja julkisen keskustelun välineenä." (HS 15.3.2008)

Yhteenvetona voisin todeta, että kansalaisjournalismia sinällään esiintyy kiitettävän paljon. Lähestulkoon kaikki halukkaat saavat äänensä jollain tavalla kuuluviin. Sisällön tasosta voidaan väitellä nyt ja tulevaisuudessa, mutta kenties kansalaisjournalismiin päteekin lausahdus: Ei se laatu, vaan se määrä.